Ajatus kirjoittaa eri taidekoulujen lopputyönäyttelyistä ja poimia sieltä kiinnostavia teoksia alkukeväällä oli miltei rutiininomainen. Onhan kiehtovaa nähdä uutta, ikään kuin tehdä löytöjä, arvella kuin tuoreista viineistä, millaiseksi tämä vuosikerta kehkeytyy. Mutta lopputyönäyttelyyn, opiskelijasta ammattilaiseksi siirtymisen nivelkohtaan, liittyy aika paljon vaikeitakin asioita.
Kuvataideakatemiassa pidetty This Coming Together -näyttely ei ollut lopputyönäyttely, vaikka liittyikin siirtymäkohtaan opiskelijasta vapaaksi taiteilijaksi. Näyttely liittyi mentorointiprojektiin, jossa (valittu) ryhmä ylemmän tutkinnon loppuvaiheen opiskelijoita oli pari vuotta yhteistyössä ja toisiaan tukien, paremminkin kuin keskenään kilpaillen, pyrkinyt pohtimaan, miten taiteilijuuteen hypätään, miten taidemaailman lainalaisuudet toimivat. Korkein taidekoulu, Kuvataidekatemia, pystyy siis näin tukemaan opiskelijoitaan. Yhteistyön ajatus, ja tietty pelokkuus taidemaailmaan joutumisesta, johon projektin näin jollakin lailla myös liittyvän, askarrutti. Onko tämä kovin kompleksista? Erityisesti ajatuksia herätti näyttelyn yhteydessä jaossa ollut Xia Zhiuyn teksti. Ja ajatuksia herätti hänen teoksensakin, jo aikaisemmassa näyttelyssä nähty teräksestä tehty verho: Onko taidemaailma raskaan verhon takana, vai onko tuo verho itsessään se koko taidemaailma?
Xiao Zhiyu, Installing Allusions, 2022. This Coming Together -näyttelystä.
Ulkomaisena taideopiskelijana Zhiuy hämmentyi lopputyönäyttelyn vahvasta asemasta, samoin kuin koulun huhupuheista instituutioiden ja johtajien vierailuista, hankinnoista ja palkinnoista, julkisista arvioista, ja apurahojen ”lottoon” osallistumaan pääsyn ehdoista.
Zhiuy väittää myös koulujen tähtäävään ”tuottamisen ja kuluttamisen” rooleihin. Se kai on ollut jo melko pitkään näkemys useidenkin taiteiljaikäluokkien parissa, jopa siinä määrin, että varsin suuri osa nyt varsinkaan Kuvataideakatemiassa tuotetuista teoksista ei erityisesti tähtää markkinoille, ”kuluttajille”. Ostettavat mukavat pikku objektit olivat tässäkin näyttelyssä vähemmistönä.
Eri koulujen lopputyönäyttelyitä runsauksineen katsellessa vääjäämättä alkaa tehdä vertailuja. Tuota en tavoita, tässä on jotakin hienoa, tuo on niin tuota, tämähän on todella mahtava. Luokittelu alkaa, ja sitähän toki on sekin, että lehdessä, institutionaalisesti nostetaan joitakin esiin, toisia ei.
Sekin on totta, että taidekoulut, varsinkin Kuvataideakatemia, ovat enemmän kuin paikka, jossa opetetaan tiettyä asiaa. Ne ovat sisäänpääsykokein tietyille valituille oikeuttava reitti ”oikeaan taidemaailmaan”. Koulujen ulkopuolelta on ehkä yhä vaikeampaa nousta yleisemmän huomion kohteeksi. Itseoppineilla ei ole tukenaan mitään järjestelmää, jonka kautta edes tapaisi niitä ”portinvartijoita”.
Juulia Vanhatalon teos Encounters osoittaa, että joskus äärimmäisen yksinkertainenkin voi toimia. Hän on kuvannut koiria kaduilla, ja ääninauha kertoo miksi jo koirien katseleminenkin tuottaa hänelle hyvää oloa: koirat ilmaisevat aitoja tunteita. Koiran ja ihmisen välillähän juuri katsominen onkin se oleellinen asia. RAW-näyttely.
Mutta alkaako eroja olla jo taidekoulujenkin välillä? Miten ammattikorkeakouluista valmistuvat saavat ammatillista huomiota?
Kuvataiteilijoita kouluttavissa ammattikorkeakouluissa on painotuseroja, ja opintolinjojen jatkuvissa uudistuksissa, ja niiden työelämä- ja mediasuuntautumisissa vielä ajassakin muuttuviakin painotuksia. Nuorten tahto tehdä kuvataiteellista työtä jatkuu, mutta se, kuinka se eri koulujen ohjelmissa nähdään ja kuinka sen olemusta jaetaan eteenpäin tuntuu saavan erilaisia muotoja eri kouluissa.
Yritin luonnehtia ammattikorkeakouluja tämänkeväisen lopputyöannin valossa. Joitakin teoksia ja taiteilijoita huomioin, en sen takia, että ne olisivat ne parhaat, mutta siksi, että niissä oli jotakin, joka suuresta määrästä tuli tällä kertaa kohti.
Raakaa menoa
Tampereen ammattikorkeakoulun näyttelyn nimenä on raa’an moniselitteisesti RAW. Tampereen varin monikansallisen näyttelyn saatetekstissä sanotaan englanniksi, että näyttelyssä tapaa ainakin environmentalismia, intersektionaalisuutta, nomadismia, spiritualismia. Niin, täällä kyllä käydään läpi queer-historioita, normalisoidaan naisen rintoja, kuvataan kavereista pin-up-tyyppisiä lehdenkansia seksuaalipoliittisilla otsikoilla. Tai tuotetaan Näsijärven pohjassa olevasta jätteestä teoksia – luontoaktivismia. Tietty kaverimaisuus, vahva ryhmäytyminen näkyy siinäkin, että näyttely aukeaa potrettikuvien rivillä kaikista taiteilijoista. Toisinaan tuntuu, kun teoksen toteutus olisi sitten kuin tausta-ajatuksen presentaatio, laitetaan tämä teema nyt näkyviin, jollain tavoin teos tehdään, kunhan sille on ensin olemassa ilmaistava sisältö, ja jos ei oikein ole, jää teos silkaksi estetiikaksi. Jo tutkinnon virallinen nimi, jossa yhdistyvät media ja taide selittänee tätä, opetellaan nimenomaan mediaa, välittäjyyttä. Videota kyllä osataan ja tehdään. Vanhan tehtaan eräs pimennetty sali on täynnään välkkyviä liikkuvan kuvan projisointeja. Äänetkin vähän sekoittuvat. Harvoissa maalauksissa ja esineteoksissa on sitten hapuilua, ehkä toisinaan jopa enemmän kuin tarkoituksellisena tyylivalintana.
Veera Tammisen Aarteiden kokoaja opetustaulumainen poikkeava maalaus, jossa puhuu mennyt aika, selkeä pelkistys, maaseutu, satumaisuus, arvojen selkeys. Nykyaika näyttäytyy neidon sylissä järjestelmäkamerana ja kyllästyneenä ilmeenä. Mikä nyt enää nykyään olisikaan näin yksinkertaista? Kuvallisena kiteytyksenä tämä jää mieleen, askarruttamaan. NYTT 2023 -näyttely.
Taidekoulutuksen itärajoilla
Imatran taidemuseossa LAB-ammattikorkeakoulun lopputyönäyttelyn nimi pitää sisällään kuinka LAB-muotoiluinstituutin kuvataiteen vuosikurssi 2019 joutui keskelle koulutuksen muuttoa Imatralta Lappeenrantaan, koronan takia taideopetustakin tehtiin etänä ZOOMilla. Tämän itäisen koulun maineena on ollut olla se vähemmän avantgardemainen, siis vähemmän videota ja enemmän perinteistä, esittämällä toimimaan pyrkivää taidetta.
Nythän koulunkin mukaan ohjelmassa sanotaan olevan perinteisten taiteen lajien lisänä ”julkista taidetta” ja ”taiteen käyttöä hyvinvoinnissa”. Näiden en nähnyt tänä vuonna suuremmin heijastuvan lopputöissä. Koulun jo vanhempaa erityisaluetta korutaidetta ei sitäkään juuri esillä ollut. Esittämisen traditio kuitenkin näkyi koulun teoksissa, paikoin tekniikka on hyvinkin viimeisteltyä. Mutta tietty idean kuvittaminen vallitsee useita teoksia, osa lopputöistä lähestyykin kuvitustaidetta sarjakuva- tai fantasiaviittauksineen. Toisaalta, suora esittäminen tuo mukanaan selkeän hahmotettavuuden, mikä parhaimmillaan, tietyn moniselitteisyyden idun kanssa, ei ole ollenkaan huono asia.
Kristiina Kajaste tuntuu ottavan kaiken irti koulun figuratiivisesta perinnöstä. Illusionistisesti silmää kääntävä tekniikka näyttää kuinka kokonaisen maailman voi tehdä olevaksi maalaamalla, taiteella niin oven kuin setelinkin voi väärentää erehdyttävästi tähän maailmaan. ZOOM19-näyttely.
Saara Ripatin pesutekniikalla tehdyt kuvat kulkevat viime aikoina vähän syrjemmälle jääneitä ekspression polkuja. Mutta tuo esittämistapa tekee tiiviin myttymäisiin eläin- ja sidontakuviin yksinkertaisesta poikkeavaa häiritsevää syvyyttä, näissä on jotakin väkivaltaakin, kauneuden vieressä. ZOOM19-näyttely.
Pitkän perinteen jatkeena
Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemia näyttää nyt jostakin hallinnollisen virtaviivaistamisen syystä pudottaneen oppisuuntansa nimestä mitä perinteikkäimmän Turun Piirustuskoulun nimen, vaikka tämänhetkinenkin on tavallaan suoraa jatketta tälle jo 1830 perustetulle Suomen ensimmäiselle taiteilijakoululle. Turusta valmistuvat kertovat kuitenkin teknisellä ja temaattisella monipuolisuudellaan ja yleensä vallitsevalla valmiudellaan koulun yhä tärkeästä asemasta kuvataiteen koulutuksessa. Viime vuosina eräänä selkeänä painopisteenä ilmennyt valokuvaus ei noussut esiin enää niin selkeästi. Kuvanveistoakin täällä NYTT 2023 -näyttelyssä näkee installoituvina esineteoksina, mutta myös muuten, muotoiltuina ja rakennettuina objekteinakin. Hienoisesti yllättävää oli ajallisuuden, tuonpuoleisuuden ja jopa kuoleman teemojen koskettelu monissa töissä.
Alila Syrjälä on tehnyt Eksistentiaalisen palapelin pienistä ja jotenkin arvokkaista kuvaesineistä. Maailman huomailu ja siihen kiinnittyminen tapahtuu hajanaisesti tapailevasti, ja niitä lohdullisesti kuvaamalla. Harvinaista hiljaisuuden estetiikkaa tätä nykyä.
Pikkukaupungin kehot
Satakunnan ammattikorkeakouluun kuuluu keskustalaisen kulttuuripolitiikan luomus, pikkukaupungissa näkyvä toimija, vuodesta 1965 toiminut Kankaanpään taidekoulu. Kenties suuremman näkyvyyden ja näyttelytilojen mahdollisuuksien vuoksi se esitteli lopputyönsä tänäkin vuonna Tampereella – kolmessa eri galleriassa. Valmistuvia onkin peräti 26 kappaletta, eniten kaikista ammattikorkeakouluista. Itse asiassa lopputyönäyttely ei edes kuulu viralliseen opetusohjelmaan, vaan valmistuvat taiteilijat organisoivat koko näyttelyn itse – hakevat sille myös tilat. Tämä itseohjautuvuus tietysti on myös mitä oleellisinta harjoitusta taiteilijan ammattiin.
Tietty esittävyys, asioiden näyttäminen kuvana, tuntuu olevan säilyneen jo vuosikymmeniä koulussa lähtökohtana, joka on myös ollut omiaan tuottamaan lähestyttäviä teoksia. Nytkin on niin, ja vaikka kaikki esitetty ei ehkä ole mitenkään omintakeista, on kaikessa kuitenkin tietty pyrkimys myös kertoa edes jotakin, luoda jonkinlaisia metaforia tuolla esitetyllä, niin että aivan pelkkä jonkin asian kuvaaminen ei riitä. Tekniikoiden osaaminen on yleisesti ilahduttavan hyvällä tasolla, täällä osataan maalatakin. Todella huomattava osa teoksista käsittelee keho-olemista, sukupuolisuuksien olemista, jopa kehon tuskaiseen tragiikkaan asti. Myös täällä luuranko ja kuoleman kuvat häivähtelevät.
Jussi Lipastin esineteokset Cover ja Control ovat poikkeuksellisia tämän hetken installaatiotaiteessa: tehokkaan selkeästi ideaansa pelkistettyjä. Teema-ajatuksia kehkeytyy lintujen ja kontrollin yhdistelmistä: vapaus, väkivalta, luonto vastaan kaupunki. NYTT 2023 -näyttely.
Veera Rajamon Please (like & subscribe) on kuva taitelijasta itsestään, loputtomasti eri tavoin esiintyvänä, psyykeään vuolaasti pohtivana, kenties hieman nuorelle taiteilijalle arvattavasti. Mutta kun teoksen motto voisi olla: ”olen kasvanut internetissä, oikeastaan internet on yksi sisaruksistani”, niin teos juuri kaikessa jäsentymättömyydessään ehkä onkin poikkeuksen täsmällistä hahmon antamista tälle nyt melko yleiselle elämänhahmotuksen tavalle, ja siksi tärkeä. NYTT 2023 -näyttely.
Noin yleisesti, jäin miettimään kuinkahan monta sukupuolen tematiikkaa käsittelevää teosta kaikissa ammattikorkeakoulujen näyttelyissä näinkään? Kuvattiin kehoa sekä poseeraavana, dominanssiaan näyttävänä, että traumaattisena – kuin myös neutraalimmin, todeten. Yksittäisenä teemana se on ylivoimaisesti korostunein, häkellyttävyyteen asti. Näyttäytymään pyrkivässä mutta samalla tuota näyttäytymistä ja yksiselitteisiä viestejä komplisoivassa kehossa täytyy olla, ainakin näiden näyttelyiden perusteella, tämän hetken askarruttavin yksittäinen ihmisyyden polttopiste.
Ja juuri siksikin on ehkä juuri nyt kiinnitettävä huomio valmistuvien opiskelijoiden oletettuun sukupuoliseen jakaumaan, vaikka tietysti myös binäärisen jaon ulkopuoliset sukupuolisuudet ovat ymmärrettävästi yleistymässä tuoreiden taiteilijoidenkin joukoissa. Nimien mukaan olettamalla voi kuitenkin hahmottaa yllättävän suhdeluvun: vain yksi viidestä valmistuvasta taiteilijasta on miesoletettu. Maskuliinisen dominanssin aika kuvataiteessa alkaa nyt kerta kaikkiaan olla ohi. Tarkoittaako se sitten mitään kuvataiteen olemukselle ja sisällöille, jää nähtäväksi.
Kirsi Julkun Green Thumb luurankoja arkipuuhissaan kuvaavasta maalaussarjasta, joka tarjoilee sympaattisia uusasetelmia ihmisyydestä, mitä perinteisimmän maalauksen keinoilla. Interiöörimaalaus, kasveja, hoivaava olento, valonläikkä ikkunasta. Kaikki on kohdillaan – ja kuten Julku huomauttaa, luurangosta et voi nähdä sukupuolta. Chrysalis-näyttely.
Miia Sipposen Luoden kuvitellen on hämmentävä eleettömän siisti teos, kuin äärimodenistisen taidemuseon pienoismalli, joka sitten itsekin esineenä muodostuu kuin äärimodernistiseksi veistokseksi. Mistähän ihmeestä tämä tulee, ja mihin suuntaan se pyrkii? Mutta kiehtova esine se on. Chrysalis-näyttely.
This Coming together, Kuva/Tila, Helsinki, 25.2.–25.3.
RAW – Tampereen ammattikorkeakoulun opinnäytetyönäyttely, Galleria Himmelblau, Tampere, 11.–26.3.
NYTT2023 – Turun AMK:n Taideakatemia, Turun taidehalli 10.3.–23.4. ja Taiteen talo, 10.3.–2.4.
ZOOM19 – LAB-ammattikorkeakoulu, Imatran taidemuseo, 24.2.–10.3. ja 17.3.–31.3.
Chrysalis – SAMK Kankaanpään Taidekoulu, Galleria Saskia, Rajatila ja Mältinranta, Tampere, 1.4.–18.4.