Joskus kuvien sarjoihin perustuva valokuvaus toimii kirjassa paremmin kuin näyttelynä. Gallerianäyttely on joskus hieman kuin valokuvan taidestatuksen korostamista, vaikka kokemuksena sylissä selattava kooste kuvia olisi intensiivisempi asian välittäjä.
Ja äkkiähän valokuvakirjaan keksitään laittaa mukaan tekstiä. Eikä tekstin ja kuvan liitosta kirjan sivuilla ole pitkä matka siihen, että mukaan tunkeutuu typografian, taiton, painamisen ja graafisen suunnittelun liitoksia ja sen taidetta. Graafisuus ja paino, sehän on sama asia kuin grafiikka. Ja grafiikkaahan tehtiin alkuaan, jotta painetuissakin kirjoissa voitiin esittää kuvia.
Kuvataiteellinen kirja ei olekaan mikään uusi hybridi, vaan ehkä luonteva paluu jollekin menneelle, vähän ruohottuneelle mutta kauniille polulle.
Antti Nylénin Bokeh-kustantamo on asemoinut toiminta-alueekseen sen, jossa kirja on kokonaisilmaiseva esine, ei pelkkä ’asiaa välittävä’ palikka kuin kännykkä äänikirjalle.
Valokuvan esittäminen kirjana ehdottaa toki aina tietynlaisen narraation, etenemisen tunnun. Mutta kirjassa nyt kuitenkin pystyy selaillen palaamaan edellisiin kuviin, hyppäämään eteenpäin oikeastaan yhtä vaivattomasti kuin näyttelynkin kuvissa. Tällainen epälineaarisuus, ihmisen ajattelun ja maailmanhahmottamisen kaltainen palailu ja peruuttaminen, toisaalta eteenpäin kiirehtiminen tuntuisi olevan ydintä Tekla Inarin mukaansa imevässä kirjassa Iida Ylämäki – Ida Uphill. Se ei ole enää valokuvakirja, ei runokokoelma, se on taideteos painettuna kirjana.
Kuvien ja tekstin tietty ylpeä harmaus muistuttaa alati siitä, että maailma tulee näkyväksi vain taiteilijan operaatioiden ansiosta. Nämä kuvat ovat valottuneet jonnekin, filmille tai kennolle, sieltä ne on nostettu painoväriksi, joka on telautunut paperille, huokoiselle aineelle. Vasta sitten meillä on nähtävää. Kuvat kuultavat hieman paperien läpi. Tekstikin näkyy himmeästi, välillä kuin tuhriintuen, se on hieman kuin kirjoittamistyönsä kuva.
Oikeassa runoudessa kieli ei koskaan häivyty huomaamattomaksi maailman toisintajaksi, ja sellaisen tekstin tavoin tässä kirjassa kuvakaan ei ole näkymätön väline, päällystetyn paperin kirkas ilmestys, joka asettaa maailman nähtäville ikään kuin ilman ihmisen väliintuloa, käsittätehtynä. Siksi tämän kirjateoksen tyyppistä mietteliäästi huomailevaa valokuvaa kai on ollut tapana luonnehtia ’runolliseksi’. Kirjan ajatusvirtojen, manifestien ja jostain napattujen tekstipätkien lyriikan arvaileminen Tekla Inarin tai kirjan päähenkilön vai sittenkin sisäistekijän Ida Ylämäen suuhun on kiehtova tilanne. Tämän yhä tutummaksi käyvän puhujan tekstiajatukset rakentavat maailman, joka voi kummuta vakavan masennuksen ja ahdistuksen tunnelmasta, mutta myös siitä eroon ravistautumiseen liittyvästä uudesta tavasta tajuta ja hyväksyä nämä joutavat maailman asiat.
Silti kokonaisuus ei ole laisinkaan melankolian moodiin jähmettymistä, se tarjoaa sivu sivun jälkeen teksteillään yllättäviä näkökulmia ja kuvillaan hykerryttäviä havaintoja maailmasta, melkein instragrammattavan kaltaisia kuvallisia punchlineja. Joulukuusi terveyskeskuksen odotushuoneessa – surkuhupaisuudessaankin niin koskettava kuva ihmisen tarpeesta luoda rationaliteettiin lämmin kosketus tunne, traditio. Entäpä hieman mutaan uppoava palkintokoroke? Nämä ovat kuvia maailmastamme, mutta ennen kaikkea metaforien maailmasta.
Maailman palasten esittelyä kirjassa tosiaankin on, mutta samalla se on maailmanhahmotuksen tavan näyttämistä, ehkä jopa sen opettamista. Aluksi lienee kunkin katsojan henkilökohtaisen katsomishistorian varassa miten nopeasti himmeihin tooneihin jaksaa silmällään tarttua ja vieläpä uppoutua, kun totutut kuvamme ovat niin totaalisesti jotakin muuta, kuvaruudun sähköä, kiillotettua tarkkuutta, värien hiilihydraattia. Paneutuva kuitenkin palkitaan oivallusten vuolla. Tämäntapainen kirja ei ehkä koskaan tule valmiiksi lukijalle. Siitä on mahdotonta laittaa hyllyyn ajatellen, että no, vihdoin luin sen loppuun.
Tekla Inari