Figuratiivisen maalaustaiteen turbulenssi työnsi tieltään minimalistisen abstraktion ja käsitetaiteenkin ensin Euroopan – erityisesti Saksan ja Italian – ja sitten USA:n taidekentiltä 1980-luvun alkupuolella. Värin, kuvien ja tarinoiden yltäkylläinen ilmaisu paisui taiteen valtavirraksi. Se oli die neuen Wilde -ekspressionismin ja transavanguardian juhlaa, joka kesti pitkälle 1990-luvullekin.
Vuosituhannen vaihteessa postmoderni kuohunta oli enää pehmeitä maininkeja. Modernin ja postmodernin ”vastakkainasettelun aika” oli ohi ja suvaitseva rinnakkainelo arkipäivää. Taide veti henkeä ja oli vähän kuin hämmentynyt.
Tällaisessa esittävän taiteen kannalta epäsuotuisassa déjà-vu-ilmapiirissä Venetsian biennaalissa 2001 kiinnitin ensimmäisen kerran huomiota Neo Rauch -nimisen taiteilijan maalauksiin. Hän oli yksi harvoja maalareita biennaalissa. Ihastelin hänen omaperäistä otettaan. Valokuvasin. Hänen ilmaisunsa oli vuosituhannen lopun uusekspressionismin hedelmiä mutta samalla jotakin enemmän.
Rosa Loy, Tilaus, 2003, kaseiini kankaalle, 100 x 130 cm, yksityiskokoelma Leipzig
Vähitellen sain tietää enemmän Neo Rauchin itäsaksalaisesta taustasta. Olihan DDR:n jälkipuinti yksi kiinnostukseni fokuksia 2000-luvun alussa. Briefe aus Nirgendwo -näyttelyssäni Porin taidemuseossa 2005 sukelsin muistoihini 1970-luvun DDR:stä ja kansainvälisestä Druzhba-opiskelijaleiristä Karl Marx Stadtissa. Näyttelykirjassani suomalaiset intellektuellit arvioivat kokemuksiaan DDR:n tieteestä, taiteesta ja yhteiskunnasta. Myös Neo Rauchin maalauksia sisältyi kirjaani. Pian New Yorkissa minulla oli tilaisuus nähdä enemmän hänen komplisoituja ja kiehtovia maalauksiaan.
Suomessa 1970-luvulla DDR:n taide oli yksi yhteiskunnallisen realismin impulsseja. Taiteilijoiden kuten Willy Sitten, Wolfgang Mattheuerin, Bernhard Heisigin, Werner Tübken ja Karl-Georg Hirschin teoksia nähtiin eri yhteyksissä ja niillä oli myös vastakaikua. Esimerkiksi Jarmo Mäkilän Teräskoura-maalauksessa (1975) voi nähdä Heisigin otteita.
Sitteä lukuun ottamatta mainitut saksalaiset taiteilijat olivat Leipzigista ja edustivat sen maineikasta historiatietoisuutta, käsityötaitoa ja ilmaisun itsenäisyyttä vaalinutta koulukuntaa. Myös Neo Rauch on Leipzigin koulukunnan kasvatti – Arno Rink oli hänen opettajansa – ja edustaa sen nykypolvea kuten hänen taiteilijapuolisonsa Rosa Loykin.
Taiteilijoiden teoksissa on paljon yhteistä maailmaa ja myös eroja. Loylle naisnäkökulma on tärkeä, ja otteeltaan hän on graafisempi kuin maalauksellinen Rauch. Tämä maalaa yleensä öljyvärillä ja Loy kaseiinilla. Rauchin taiteessa tilailluusiolla on keskeisempi rooli kuin Loyn pintaan japanilaisen puupiirroksen tapaan kiinnittyvällä kuvakerronnalla. Molempien työt ovat simultaanisia monine aikakerrostumineen ja tapahtumineen saksalainen perinteisen pikkukaupungin usein toimiessa kohtausten näyttämönä erityisesti Rauchilla. Maaseutu ei ole kaukana.
Teosten tarinat ovat surrealistisia mutta samalla todentuntuisia. René Magritte, Salvador Dali ja Francis Bacon ovat Rauchin mukaan hänen innoittajiaan, mutta mitään suoraa velkaa ei hänen maalauksissaan voi juuri havaita. Moraalinen jännite – hyvän ja pahan kamppailu – on vahva teema taiteilijaparin töissä. Kolorismissaan Rauch suosii maavärejä, vihreän ja ruskean sävyjä, joita päävärien kentät kontrasteina tai yksityiskohdat terävöittävät. Maalaukset ovat raikkaita, vaikkakin monimutkaisia. Kompositioissa, jotka näyttävät ammentavan renessanssin ja barokin lähteistä, etualan ja taka-alan erot luovat dynamiikkaa samoin kuin yksityiskohtien ja kokonaisuuden dialogit. Loyn teoksissa punaiset värikentät, korostukset ja aksentit ovat tärkeitä ilmaisukeinoja. Saksalainen romantiikka siivittää taiteilijaparin mielikuvitusta ja psyykettä peilaten intialaiseen viisauteen, uskoon tehdä näkyväksi akashaa, kollektiivista piilotajuntaamme. Henkisesti Intiaa kohden myös Johann Gottfried von Herder, Friedrich Schlegel ja Arthur Schopenhauer kurottivat.
Neo Rauch, Vihainen potilas, 2012, öljy kankaalle. Kuva: Uwe Walter.
Sadunomaisuudesta huolimatta itäisen Saksan kulttuurin ja yhteiskunnan syvävirrat antavat Loyn ja Rauchin taiteelliselle mielikuvitukselle väkevän sisällön. Vahva, jos arpinenkin, maaperä erottaa sen 2000-luvun muodikkaasta menninkäis- & bambitrendistä.
Ei Loy, eikä Rauch ole poliittinen taiteilija, mutta heidän mytologisessa kerronnassaan on koskettavaa yhteiskunnallista latausta. Sellaista kokee harvoin suomalaisessa nykytaiteessa. Täällä on valtavirtaa pikemminkin hampaaton harmittomuus, jota ei hetkauta sota Ukrainassa, kotikulmien äärioikeisto, ilmastonmuutos tai taiteellinen kyseenalaistaminen. Sisustaminen on in.
Suomessa Rosa Loyn maalauksia nähtiin ensimmäistä kertaa 2009 Helsingin kaupungin taidemuseossa Uhma ja melankolia -näyttelyssä, joka perustui Dresdenin Albertinum-taidemuseon kokoelmaan. Avajaisissa vaihdoimme osoitteita ja jo seuraavana kesänä matkalla itäisessä Saksassa puolisollani ja minulla oli tilaisuus vierailla Rosa Loyn ja Neo Rauchin yhteisessä ateljeessa Spinnerei-suurkutomon punatiilisessä teollisuusrakennuksessa Leipzigin reunamilla ja nauttia lounasta rakennuksen kattotasanteella. Leipzigin kuvataiteen perinteet olivat tärkeä osa pöytäkeskusteluja.
Tuliaisiksi minulla oli mukanani muutamia Jarmo Mäkilän näyttelyjulkaisuja, sillä mielestäni taiteilijaparin ja Mäkilän työt kävivät mielenkiintoista vuoropuhelua. Neo Rauchilta sain valtuudet ehdottaa Kiasmalle yhteisnäyttelyä, joka käsittäisi yhden maalauksen häneltä ja yhden Mäkilältä. Kiasmassa asiaa pohdittiin pitkään, mutta lopulta vastaus oli kielteinen.
Loyn ja Rauchin Ikiaikainen maa -näyttely on toinen kerta, kun Keravan taidemuseossa esitellään Leipzigin koulun taidetta. Hiljainen vallankumous -näyttelyssä 2010 oli esillä yhdeksän nykytaiteilijan teoksia Leipzigista. Ritva Röminger-Czako on toiminut näiden molempien näyttelyiden kuraattorina yhdessä taidemuseon johtajan Arja Elovirran kanssa. He vastaavat myös näyttelykirjan teksteistä. Näyttely on merkittävä kansainvälinen tapahtuma.
Onnellinen sattuma edesauttoi maailmalla kysytyn taiteilijaparin näyttelyn toteuttamista Sinkassa. Neo Rauch varttui pienessä Ascherslebenin keskiaikaisessa kaupungissa. Se on Keravan ystävyyskaupunki.
Alte Land – Ikiaikainen maa, Sinkka, Kerava, 6.5.–20.8.