Sillä on monta nimeä: outsider-taide, ITE-taide, Art Brut, itseoppineiden taide, nykykansantaide tai marginaalitaide, eikä sitä ole sittenkään helppo määritellä. Ehkä se on vain ”jotakin muuta”, ennen kaikkea ”suorempaa” ihmisen luovasta kimmokkeesta lähtevää, joka ei ole niin kompleksista kuin historiallisesti nykyisen näköisiksi kerrostuneet nykytaiteet. Se tuntuu kokevan lyhyin väliajoin uuden nosteen, niin taas tänä kesänä. Ja kerta kerralta tähän taiteeseen liitetty karsinoimattomuus, norminvastaisuus, marginaalisuus ja poikkeavuus on yhä vaikeammin uskottavissa. Tämähän on oma inhimillisen toiminnan järjestelmänsä omine lakeineen ja jopa omine poissulkevuuksineen.
Kansallismuseo esitteli kesän ajan näyttelyssä Kesytön taide tälle taiteen suuntaukselle omistautuneelle Kokkolan K.H.Renlundin museolle lahjoitettuja keskieurooppalaisten keräilijöiden kokoelmia. Odotukset siitä, että tässä olisi todellinen vaihtoehto kuivalle nykytaidemaailmalle koulutuksineen ja hierarkioineen ovat kovat, mutta täyttyvät vain ohuelti. Näyttelyn kokeneet kuraattorit Liisa Heikkilä-Palo ja Tuula Karjalainen linjasivat, että näyttelyssä ei ole ”harrastuksekseen taidetta tekeviä amatöörejä” eikä ”kansantaiteen traditioita noudattavia” tekijöitä.
Lisa Kreitmeier, Vaalitaistelu, 1975. Kuva Werner Zimmer.
Onko siis sittenkin niin, että ihan kaikki eivät olisikaan taiteilijoita? Kenties näiden poisluettujen ryhmien marginaaliin sisällyttämisen ongelmana on se, että he uskovat toimivansa ”sääntöjen” mukaan. Oikean marginaalin ajatukseen kuuluu, että tekeminen on luova purskahdus, odottamaton, säännöistä välittämätön.
Mutta, tämän näyttelyn 260 teosta 40:ltä taiteilijalta ovat valtaosaltaan kuitenkin hämmentävän samanhenkisiä. Erilaistahan tämä taide on, mutta keskenään merkillisen samanlaisesti erilaista: yhdenkokoisia maalauksia, huolellisesti mutta usein vahvalla muodon dekoroimisella toteutettuna, kuvatila samanlainen pystyssä oleva tasaisesti kankaan alueelle siroteltuine kaavamaisine ihmisine ja eläimineen.
Pohjaisivatko niin monien teosten aiheena olevat ihmisten kokoontumiset, urheilukisat ja kyläjuhlat jotenkin siihen, että tämän taiteen tekijät kuitenkin tuntevat toimivansa usein varsin yksin, kenties tiettyä yhteisöä toivoen, sitä ulkopuolelta kuitenkin katsoen? Tätä hienoista traagisuuden henkeä, vaikka kuinkakin sublimoituna, ei voi mielestäni erottaa tämän taiteen katsomisesta, vaikka se kuinka hyvän tuulen ja ongelmattoman suoruuden taiteena esiteltäisiinkin.
Erityisesti näyttelyn Keski-Eurooppalaiset taiteilijat ovat, ehkä osaltaan keräilijöidensäkin maun takia, varsin yhdenmukaisia. Silloin kansalliset erot tuntuivat, näyttelyn muutamat suomalaiset nousivat erilleen, Tyyne Eskon (1920–2011) hämmentävä plakaattimainen staattisuus ja tekstivetoisuus saa hänen teoksensa hupaisasti lähestymään tiettyjä nykytaideilmaisun ”kapinallisia” muotoja. Toki Eskon teosten juhlittu yhteiskuntakritiikki on oikeastaan sitä, että kaikki on huiputusta, kaikki ovat ahneita ja vääryys kukoistaa.
Esko Tyyne, Kalliit siivet, 1982. Saarijärven museo. Kuva: Janne Timperi.
Muutamat näyttelyn tekijät koettelevat jopa näitä marginaalin ja kesyttömyyden rajoja. Jussi Tukiaisen kananluista rakennellut sinänsä lystikkäät kirkkolaivat tulevat tuulahduksena jostakin hieman häiritsevästäkin ajattelusta. Galleriatoimintaakin harjoittaneen Tukiaisen teokset voisivat olla miltei nykytaideteoksiakin. Mukana on myös Louis-Auguste Déchelotte, jonka tässä seurassa poikkeavan osatusti, mutta elegantin jähmeästi maalattuja ja jäsenneltyjä kaupunkielämää esittäviä maalauksia esiteltiin pariisilaisessa avantgardegalleriassakin jo 1944 ja 1945. Ja sitten, esimerkiksi Henry Dieckmannin (1933–2018) siisteine ja miltei särmättömine pikkukaupunkikuvauksineen voisi lukea täysin naivistiksi, jopa kaupallisesti menestyväksi.
Naivistin tapa tehdä
Naivismi onkin kulttuurihistoriallisesti samaa juurta kuin tämä ite-taide. Molempien ensimmäisenä tunnettuna edustajana oli ”oikean taiteen” historiaankin nostettu taiteellisesti kouluttamaton tullivirkailija Henri Rousseau (1844–1910), ja aina siitä lähtien myös osa koulutetuistakin taiteilijoista on kokenut naiivin ilmaisun muodot toimiviksi työssään, samoihin aikoihin kun alettiin ammentaa mielenterveysongelmaisten taiteesta, kun oli kiinnostuttu ulkoeurooppalaisesta taiteesta. Haettiin suorempaa ilmaisua, komplisoiduiksi kehittyneiden taiteen esittämistekniikoiden takaa.
Mutta juuri naivismi on viime vuosikymmeninä lähtenyt erottautumaan omanlaisikseen kaavoiksi, taiteeksi, joka ei liity tai vaikuta mitenkään ns. vakavaan kuvataiteeseen. Vuosittain järjestettävä Naivistit Iittalassa -kesänäyttelykin on ehtinyt jo 35 vuoden ikään. Nykyisellään se, huolimatta 21 000 kävijästään ja maineikkaasta laajan skaalan kuraattoristaan Veikko Halmetojasta, todisti naivismin käsitteen kangistumisesta vakioituihin muotoihin ja olemuksiin. Jos outsider-taiteelta yhä oletetaan yllätyksellisyyttä ja norminvastaisia ratkaisuita, naivismissa tuntuu juuri norminmukaisuus olevan vallitsevaa. Aiheet ovat vakiintuneesti sympaattisia, maalaaminen on hahmojen ja esineiden sijoittelua kuvatilaan ääriviivoin ja niiden värittämisineen. Värien vuorovaikutus tai maalauksellisuus itsessään ei juurikaan tunnu olevan teoksen rakenteeseen vaikuttava tekijä. Maalausten hahmot eivät perustu havaintoon, vaan siihen, että tähän maalaukseen laitetaan nyt se ja se, vaikkapa ’kissa’. Maalattu muoto tulee toistensa päälle kasautuneiden esittämisen tavoista, jotka ovat kuvaketjuna etääntyneet tunnistamattomaksi alkuperäisestä kohteestaan, yhtä lähelle kuin Aku Ankka on lähellä ankkaa (anas platyrhynchos).
Naivistit Iittalassa, näyttelynäkymä
Kiinnostavimpia laajemmin kulttuurisia ilmiöitä on naivismin, samoin kuin tuon nyt aidompana näyttäytyvän outsider-artin, pakkomielteisyys eläinten kuvaamiseen. Tukkimiehen kirjanpidolla sain Iittalan maalauksista (sillä niitä siellä oikeastaan pelkästään oli) laskettua 86 kissaa, 67 koiraa, 71 jänistä tai pupua. Myös ketut karhut ja sudet olivat vahvasti edustettuna. Eläimet ovat usein ihmisten puuhissa, huumori syntyy siitä, jos on syntyäkseen. Ollaan usein maaseutu- tai kesämökkimiljöössä, kaupunki on pikkukaupunkia. Ilahduttavan poikkeuksen teki Päivi Salminen, jonka maalauksissa ei ollut somaa puukaupunkia, vaan rakastavasti kuvattu 70-lukulainen betonilähiö, jossa ihmiset lentelivät matoillaan.
Naiiveja tyyliratkaisuita ovelasti hyväksi käyttävistä ihan oikeista nykytaiteilijoista lähes ainoana mukana ollut Tiitus Petäjäniemi oli kuitenkin tekijöistä kiinnostavin. Koulutus ei ehkä viekään omaperäisyyttä, vaan opettaa rakentamaan sellaisen. Petäjäniemi kun oikeastaan outouttaa ja pöhköyttää uudelleen noita esittämisen ketjujen kuvia, ja siksi pääsee uusille alueille verrattuna muihin.
Näyttelyn aulassa ja vessassa olleita vanhoja julisteita katsoessa tuli vähän haikea olo, kuinka näyttely on joskus mehevästi yhdistänyt ammattimaisten tekijöiden naiivissa hengessä tehtyä taidetta kouluttamattomiin tekijöihin.
Marginaalitaiteen laajemmasta kuvasta näissä näyttelyissä puuttui esimerkiksi erityisihmisten tekemä taide, mutta sillepä on Suomessakin ollut jo 14 vuotta oma galleriansa Helsingissä ja jo 10 vuotta entisen Nastolan, nykyisen Lahden Villähteellä jurytetty festivaalinsa Kaarisilta Biennale, palkintoineen ja kunniamainintoineen.
Tähän Kaarisilta-organisaatioon liittyy myös oma ammattiin valmistava taiteen koulutusohjelmansakin. Siksi marginaalitaiteen kriteeriksi ei enää oikein sovi tuo kouluttamattomuuskaan, kun erityistä tukea tarvitsevilla on näin oma suora linjansa taiteeseen. Tänä vuonna biennaalissa palkittu Sari Koivunenkin on valmistunut Kaarisillasta 2012 ja työskentelee nykyäänkin sen tiloissa. Vaikka tämä taiteilijuus on tällä tavoin tietyllä tavalla uraputkeltaan kaikkein turvatuinta taiteilijuutta, niin se ei kuitenkaan ainakaan vielä poista sitä tiettyä taiteen erityisyyttä, että täkäläisten taiteilijoiden maalauksissa ja teoksissa on parhaimmillaan ihmeellisiä muotoratkaisuita, arvaamattoman hienoa väritystä ja usein maanisuuden viehätystäkin. Oikein tekemisen kaavojen hieman asiantuntematon tavoittelu voi tuottaa tylsää taidetta, mutta niiden reipas ohittaminen erityistaiteilijoiden lailla voi aikaansaada hienoja ratkaisuja.
Laajenevia marginaaleja
Eräs Kaarisillan maineikkaimpia, taidokkaan ekspressiivisiä eläimiä esittäviä puupiirroksia tekevä Paul Gustafsson kiteyttääkin Rauman taidemuseon Lintu ja kala! -näyttelyssä: ”Ammattitaiteilijana on kiva olla.”
Tämä Rauman näyttely oli kesän marginaalisuuksia esittelevistä näyttelyistä analyyttisin, pyrkien pohtimaan marginaalikäsitteen rakentumista ja rajojakin. Näyttely muistuttaa senkin, että ns. ITE-taiteen syntyy on alkuaan tarvittu ammattitaiteilijoiden toimia sen taiteeksi nostamissa. Tuleehan tuo ITE-termikin Veli Granön tällaisia taiteilijoita ja heidän taidettaan vuosituhannen vaihteessa valokuvin dokumentoineesta hankkeesta Itse tehty elämä.
Veli Granö: Elis Sinistön viimeiseksi jääneestä muotokuvasarjasta.
Omaehtoista, riippumattomuuteen pyrkinyttä elämää elänyt Elis Sinistö (1912–2004) saa näyttelyssä suuren roolin. Hänen elämänsä esittäytyy kokonaistaideteoksena, jonka taiteeksi tulemiseksi ovat Granön lisäksi vaikuttaneet taiteilijat Jan Kaila, Erkki Pirtola ja nyt myös kutsuttuna Veera Kopsala, Siiri Kortelainen ja Menni Renvall, joiden videoitu tanssiperformanssi kommentoi Sinistön jätemateriaaleista rakentamaa elinympäristöään, nyt pikku hiljaa maatuvaa Villa Mehua Kirkkonummella. Toisaalta näyttely esittelee myös Pirtolan (1950–2016) itsensäkin kuin eräänä marginaalin taiteilijana; näyttelyssä on hänen maalaustensa lisäksi hänen Ilta-Sanomiin kirjoittamiaan näyttelykritiikkejä kuin taideteoksiksi raamitettuina. Valveutunut taidekriitikko Pirtola nosti kritiikeissään tarkkavainuisesti ja johdonmukaisesti taidetta virallisimman taidemaailman liepeiltä, ja kertookin vanhassa videossaan yrittäneen tehdä kritiikeistäänkin teoksia, jotka vastaisivat tasoltaan arvioimiensa teosten taiteelliseen laatuun.
Alpo Koivumäki, Valas, Lintu ja kala -näyttelystä, Rauman taidemuseo.
Rauman näyttelyssä on mukana ITE-taiteen supertähtiä Sinistön ja Gustafssonin lisäksi eläinveistäjä Alpo Koivumäki, kuin muistutuksena alan omista sisäisistä hierarkioista. Mutta myös jostakin syystä Jussi Nykänen, ihan Kuvataideakatemiasta valmistunut taiteilija. Ehkä tällä halutaan ehdottaa, että marginaalia voi olla ns kovan taiteen sisälläkin, Nykäsen veistosten tietty shamanistisuus ja animistisuus, eläinolioiden konstruointi, lienee riittävä assosiaatio yhdistämään ne tyylillis-sisällöllisellä tasolla joihinkin marginaalin taiteen ilmentymiin.
Toisaalta marginaaliin on luontevaa liittää nykyinen intersektionaalisuuden ajatus, jonka hengessä näyttelyyn voi luontevasti liittää vaikkapa ns. kivikuurojen taiteilijoiden Aino Laihon ja Olga Greenin pehmeän aktivistista taidetta, joka pyrkii esimerkiksi havainnollistamaan aistitoiseuden kokemusta.
Juha Pesonen, Tuhannet suljetut silmäluomet, 1972, tussi ja puuväri.
Mutta toiseutta taiteesta voi syntyä tätä yleisemmistäkin lähtökohtien eroista. On hyvä muistaa, että taiteen alalla toimiminen on aina tietty etuoikeus. Tuula Huusko (1950–2004) saa edustaa taidemarginaalisuuden vähemmälle huomiolle jäävää taloudellista toiseutta. Perhepäivähoitajana työskennellyt Huusko saattoi piirtää täysin vain ollessaan puolen vuoden työllistymisajalla. Kun talouden reunaehdot eivät sitten täyttyneet, hän ei voinut heittäytyä taiteilijaksi. Huuskon eläinhahmot korottaa ihmeellisiksi niiden hämmentävän luontevasti kiemurteleva viiva, joka tuo esiin samaan aikaan ääriviivaa, pinnan alaisuutta, pintaa ja on esittämistä, tunnetta ja koristetta samaan aikaan. Toisaalta elämänkriisi voi puhkaista esiin taiteen pulppuamisen, kuten aikanaan Juha Pesosella, jonka maalauksissa on tuskan täyttämän elämän pohja, ja sikäli harvinaisen aidon tuntuista ekspressionistista ihmiskuva. Pesonen on onnekseen pystynyt järjestämään niin, että hän voi toimia monella ilmaisun alalla, aidon humoristisissakin musiikki, runous ja animaatiopiireissä. Silti, on tärkeää muistaa, että kaikille taiteilijuus ei vieläkään ole mahdollista.
Kesytön Taide, Kansallismuseo, Helsinki, 5.5.-24.9.2023
Elämä edessä! Naivismikeskus, Iittala, 15.5.-27.8.2023
Kaarisilta Biennale, Erstan kartano, Villähde; Malva, Lahti; Galleria Art Kaarisilta, Helsinki, 17.6.-30.7.2023
Lintu ja Kala! Rauman taidemuseo, 10.6.-29.10.2023