Kimi Pakarinen maalaa öljyväreillä isoja abstrakteja maalauksia, vaikkakaan ne eivät Pakarisen omasta mielestä ole niin selvästi abstrakteja. Pakarinen on asunut ja työskennellyt Oulunkylän taiteilijakylän ateljeeasunnossaan jo 28 vuotta. Pakarinen käyttää paletteina pieniä paperilautasia, joille kasaantuu öljyväriä lopulta monen sentin paksuiseksi värikkäiksi kakuiksi, jotka ovat kuin pieniä veistoksellisia maalauksia.
Olet viihtynyt Oulukylässä?
Ristiriitaisin tuntein, mutta tästä työhuoneesta olen kyllä riippuvainen. Identiteetti on tässä huoneessa.
Onko tulossa näyttelyitä?
Halmetojalle on sovittu 2025 ja Porvoon Taidehallin Galleria Kulmaan tänä vuonna huhtikuussa. Kaikenlaisia suunnitelmia on, mutta on eri asia toteutuvatko ne.
Mitä Taidehallin puolella on samaan aikaan?
Siellä on Irmeli Hulkko.
Kaksi abstraktikkoa!
En tiedä olenko abstraktikko.
Minkälaisia duuneja on tulossa?
Sitä ei ikinä tiedä.
Aloitatko maalauksen tyhjästä, vai onko lähtökohtana jokin teema?
Aloittamisen ongelma minulla on ollut aina, vuosikymmeniä. Kaikki aloittamisen tavat tuntuvat yhtä hankalilta tai vääriltä. Kun on aluksi joku ajatus ”miten”, niin kun on viisi minuuttia mennyt aloittamisesta, se romahtaa kokonaan. On ylittämätön kuilu mielikuvan ja sen kanssa mitä kykenee laittamaan eteensä. Oli aloitus millainen hyvänsä, niin siitä syntyy uusia herätteitä, joita lähden seurailemaan. Ei ole oikeastaan muuta tapaa, kuin että aloittaa uudella tavalla, aina vähän eri tavalla. En osaa kuitenkaan vain aloittaa, jos ei ole mitään sytykettä. En osaa edes päättää minkä värin nappaan.
Miten sitten aloitat? Mikä on ensimmäinen ele mitä teet?
Yritän ottaa jonkun kontaktin. Yleensä se tapahtuu niin, että on aika tärpättipitoista maalia, ja isolla pensselillä teen jotain ensi alkuun.
Sinulla on mielikuvia mihin pyrit?
Ei se ihan tyhjästä lähde. En yleensä tee luonnoksia, mutta viime näyttelyä tehdessä ajattelin, että yksi uusi tapa aloittaa maalaus on, että piirrän lattialla lojuvia lasten väriliituja esittävän pienen piirustuksen, ihan viivoilla vain. Tein piirustuksen sommitelmalliseksi lähtökohdaksi maalaukselle. Mulla oli neliönmuotoinen iso maalauspohja. Yleensä tiedän, että se aloitus tulee katoamaan jonnekin. Minua rupesi askarruttamaan se, että mikä siinä on, kun yleensä mitä useamman värin laittaa maalaukseen, sitä hirveämmän näköiseltä kaikki rupeaa näyttämään, mutta kun katsoin tuota kasaa lasten väriliituja, jotenkin ne näyttivät ihan kivoilta siinä yhdessä. Ei mitään vikaa. Etsin öljyväreistä samat värit ajatellen, että katsotaan mitä tästä seuraa. Mielikuvallisesti poimin sieltä yhden värin ja lähdin maalaamaan maalausta sillä liidulla, tavallaan. Sitten otin toisen värin, maalasin sillä jotain ja otin jonkun, jolla maalasin jotain piiloon. Lopulta alkuperäisestä hahmosta jäi jotain jäljelle. Siitä tuli transformaatio, se muuttui joksikin muuksi. Maalaukselle tuli nimeksi Väriliitujen uhrautuvuus, koska ajattelin, että väriliiduilla on ankara kohtalo. Se oli minulle harvinaisen kirjallinen esitys. Pitäisikö nyt näyttää maalauksia?
Näytä!
Tästä tulee sitten taas kirjallinen lähtökohta. Kun mulla oli näyttelyni taiteilijatapaaminen, Mannerheimintiellä piti mennä Ukraina-kulkueen läpi. Ukrainan sota oli alkanut edellisenä päivänä. Se on synkistänyt tunnelmia. Jossain vaiheessa tuli sellainen tunne, oikeastaan yöllä, kun olin katsonut jonkun uutisen, jossa oli se mieletön, silmitön raakuus, täysi järjettömyys mitä Venäjän sotajoukot teki. Mulle tuli mielikuva maalauksesta, jonka nimi olisi Kun viha yltää tunkiolle. Päätin maalata tunkion tai lantakasan, hyvin synkän maalauksen. Mielessä kävi Philip Gustonin mielettömän hieno maalaus, jossa on ruskean harmaa kukkula, vähän vain valoa sen takana. Aikani maalasin sitä, mutta minulle ei toimi se, että on joku liian selkeä ajatus minkälainen maalauksen pitäisi olla. Ehkä olen siksi sun mielestä abstrakti maalari enkä figuratiivinen, että en kykene näkemään maalaustani sen esittävyyden yli. Siinä oli se synkkä kukkula, enkä edennyt siinä. Mulla aina pitää tapahtua jokin transformaatio, uusi kierros. Pitää hypätä jonnekin, irrottautua siitä mitä on tehnyt aikaisemmin. Halusin jotain optimistista siihen maalaukseen, koska optimismilla, luulen, olen porskuttanut aina. Sitten siitä maalauksesta tuli tämmöinen, jonka nimi on Kevät tunkiolla.
Kimi Pakarinen: Kevät tunkiolla, 2022, öljy kankaalle, 120 x 125 cm