Kimi Pakarinen maalaa öljyväreillä isoja abstrakteja maalauksia, vaikkakaan ne eivät Pakarisen omasta mielestä ole niin selvästi abstrakteja. Pakarinen on asunut ja työskennellyt Oulunkylän taiteilijakylän ateljeeasunnossaan jo 28 vuotta. Pakarinen käyttää paletteina pieniä paperilautasia, joille kasaantuu öljyväriä lopulta monen sentin paksuiseksi värikkäiksi kakuiksi, jotka ovat kuin pieniä veistoksellisia maalauksia.
Olet viihtynyt Oulukylässä?
Ristiriitaisin tuntein, mutta tästä työhuoneesta olen kyllä riippuvainen. Identiteetti on tässä huoneessa.
Onko tulossa näyttelyitä?
Halmetojalle on sovittu 2025 ja Porvoon Taidehallin Galleria Kulmaan tänä vuonna huhtikuussa. Kaikenlaisia suunnitelmia on, mutta on eri asia toteutuvatko ne.
Mitä Taidehallin puolella on samaan aikaan?
Siellä on Irmeli Hulkko.
Kaksi abstraktikkoa!
En tiedä olenko abstraktikko.
Minkälaisia duuneja on tulossa?
Sitä ei ikinä tiedä.
Aloitatko maalauksen tyhjästä, vai onko lähtökohtana jokin teema?
Aloittamisen ongelma minulla on ollut aina, vuosikymmeniä. Kaikki aloittamisen tavat tuntuvat yhtä hankalilta tai vääriltä. Kun on aluksi joku ajatus ”miten”, niin kun on viisi minuuttia mennyt aloittamisesta, se romahtaa kokonaan. On ylittämätön kuilu mielikuvan ja sen kanssa mitä kykenee laittamaan eteensä. Oli aloitus millainen hyvänsä, niin siitä syntyy uusia herätteitä, joita lähden seurailemaan. Ei ole oikeastaan muuta tapaa, kuin että aloittaa uudella tavalla, aina vähän eri tavalla. En osaa kuitenkaan vain aloittaa, jos ei ole mitään sytykettä. En osaa edes päättää minkä värin nappaan.
Miten sitten aloitat? Mikä on ensimmäinen ele mitä teet?
Yritän ottaa jonkun kontaktin. Yleensä se tapahtuu niin, että on aika tärpättipitoista maalia, ja isolla pensselillä teen jotain ensi alkuun.
Sinulla on mielikuvia mihin pyrit?
Ei se ihan tyhjästä lähde. En yleensä tee luonnoksia, mutta viime näyttelyä tehdessä ajattelin, että yksi uusi tapa aloittaa maalaus on, että piirrän lattialla lojuvia lasten väriliituja esittävän pienen piirustuksen, ihan viivoilla vain. Tein piirustuksen sommitelmalliseksi lähtökohdaksi maalaukselle. Mulla oli neliönmuotoinen iso maalauspohja. Yleensä tiedän, että se aloitus tulee katoamaan jonnekin. Minua rupesi askarruttamaan se, että mikä siinä on, kun yleensä mitä useamman värin laittaa maalaukseen, sitä hirveämmän näköiseltä kaikki rupeaa näyttämään, mutta kun katsoin tuota kasaa lasten väriliituja, jotenkin ne näyttivät ihan kivoilta siinä yhdessä. Ei mitään vikaa. Etsin öljyväreistä samat värit ajatellen, että katsotaan mitä tästä seuraa. Mielikuvallisesti poimin sieltä yhden värin ja lähdin maalaamaan maalausta sillä liidulla, tavallaan. Sitten otin toisen värin, maalasin sillä jotain ja otin jonkun, jolla maalasin jotain piiloon. Lopulta alkuperäisestä hahmosta jäi jotain jäljelle. Siitä tuli transformaatio, se muuttui joksikin muuksi. Maalaukselle tuli nimeksi Väriliitujen uhrautuvuus, koska ajattelin, että väriliiduilla on ankara kohtalo. Se oli minulle harvinaisen kirjallinen esitys. Pitäisikö nyt näyttää maalauksia?
Näytä!
Tästä tulee sitten taas kirjallinen lähtökohta. Kun mulla oli näyttelyni taiteilijatapaaminen, Mannerheimintiellä piti mennä Ukraina-kulkueen läpi. Ukrainan sota oli alkanut edellisenä päivänä. Se on synkistänyt tunnelmia. Jossain vaiheessa tuli sellainen tunne, oikeastaan yöllä, kun olin katsonut jonkun uutisen, jossa oli se mieletön, silmitön raakuus, täysi järjettömyys mitä Venäjän sotajoukot teki. Mulle tuli mielikuva maalauksesta, jonka nimi olisi Kun viha yltää tunkiolle. Päätin maalata tunkion tai lantakasan, hyvin synkän maalauksen. Mielessä kävi Philip Gustonin mielettömän hieno maalaus, jossa on ruskean harmaa kukkula, vähän vain valoa sen takana. Aikani maalasin sitä, mutta minulle ei toimi se, että on joku liian selkeä ajatus minkälainen maalauksen pitäisi olla. Ehkä olen siksi sun mielestä abstrakti maalari enkä figuratiivinen, että en kykene näkemään maalaustani sen esittävyyden yli. Siinä oli se synkkä kukkula, enkä edennyt siinä. Mulla aina pitää tapahtua jokin transformaatio, uusi kierros. Pitää hypätä jonnekin, irrottautua siitä mitä on tehnyt aikaisemmin. Halusin jotain optimistista siihen maalaukseen, koska optimismilla, luulen, olen porskuttanut aina. Sitten siitä maalauksesta tuli tämmöinen, jonka nimi on Kevät tunkiolla.
Kimi Pakarinen: Kevät tunkiolla, 2022, öljy kankaalle, 120 x 125 cm
Sattumoisin minä tein maalauksen, jonka nimeksi tuli Tsaari ja lantakuorma. Siinä tsaari ajaa kärryillä ja sillä on tuommoinen saman näköinen kasa kyydissä kuin on tässä sinun maalauksessasi.
Englanniksi käännettynä tämän nimi on Dunghill, joka tarkoittaa lantakasaa.
Lähtökohtana tässä on epämukava asia, mutta tämän kanssa olisi helppo viihtyä, jos se olisi seinällä päivittäin katsottavana.
Siinä on just se kevät. Tämän maalauksen haluan näyttää. Tämän nimi on Keltainen. Myös tässä on vähän samanlainen ”mäki” kuin Tunkio-maalauksessa. Useimmiten mun maalaukset syntyvät monen kuukauden työllä, vaikka ne voivat näyttää siltä, että tuommoisen tekee viidessä minuutissa. Tämä oli poikkeus. Tähän meni ehkä viisi päivää. Se syntyi luonnollisesti ja helposti. En pystynyt oikein jäljittämään myöhemmin, miten se syntyi. Yhtäkkiä vain tajusin pysähtyä, että ei enää. Se on yksinkertaisen näköinen maalaus. Ei enää yhtään mitään lisää. Mulla oli voimakas tunne, että tässä on kaikki mitä tiedän maalaustaiteesta ja koko se asia, että olen maalannut useamman vuosikymmenen jo. Koko mun kokemukseni omasta mielestäni parhaimmillaan on tuossa, ja se siitä. Tämäkään ei ole abstrakti maalaus. Sen nimi on Keltainen, koska keltainen on tuon maalauksen figuuri.
Millä tavalla päätät, että pistät maalaukseen tuollaisen vihreän? Mistä tiedät, että siihen täytyy laittaa juuri tuo?
Se on intuitiivistä.
Se on ollut hirveän pitkä prosessi. Maalarit ovat erilaisia. Maalarit kehittyvät hitaasti ja paranevat hitaasti. Minulla on mennyt hirveän kauan siihen, että maalatessa todella loppuun asti ymmärrän ja luotan siihen, että ainoa miten voin maalata, on se, että luotan siihen, miten minä maalaan ja tunnen. Silloin kaikki opittu ja teoreettinen jää pois. Se on oikeastaan ainoa tapa, miten voi syntyä hyviä maalauksia. Tuosta vihreästä muistan, että se oli aika lailla viimeisiä asioita tuossa maalauksessa. Ennen sitä siinä ei ollut mitään vihreätä, mutta mulla tuli selkeä tunne, että tuommoinen vihreä juuri tuohon.
Maalaat usein niin, että on läpikuultavia värejä ja sitten joku peittävä väri, mistä minulle tulee mieleen Hans Hoffman.
Joskus nuorempana katselin enemmän Hans Hoffmania, mutta ei se samalla tavalla enää ole tärkeä. En sitä niin paljon enää ajattele. Mutta maalin fyysisyys suhteessa aineettomaan, visuaalis-emotionaaliseen väriin, se vaikuttaa tavalla jota sanat ei tavoita. Oikeastaan maalatessa aistin vaikutuksia. Kun tekee jonkun pienen asian maalaukseen, tuntee miten se vaikuttaa johonkin muualle, kaikkialle. Seurailen niitä vaikutuksia.
Ei niinkään Hoffman, mutta Philip Guston on tärkeä. Olen lukenut paljon Gustonin kirjoituksia. Vuonna 2004 näin Lontoon Royal Academyssä Gustonin retrospektiivin. Minulle on sama, onko Gustonin abstrakti kausi vai friikkikausi, ne ovat yhtä hienoja. Ja sitten Goya ja Matisse esimerkiksi ovat minulle tärkeitä.
Ei sun töistä Goyaa tunnista.
Vaikutteet on usein sellaisia, ettei muut niitä näe.
Kimi Pakarinen: Väriliitujen uhrautuvuus, 2019, öljy kankaalle, 170 x 170 cm
Matissen voi huomata.
2000-luvun alussa mulla oli Turun Ama -galleriassa näyttely, jossa oli lähes mustia maalauksia. Silloin mietin paljon Goyaa.
Ihanne on mahdollisimman luonnollisesti syntynyt maalaus. Mutta nyt näytän maalauksen, jonka kanssa tuskailin monta kuukautta. Jatkoin ja jatkoin, ja aina kuvittelin, että nytkö se olisi vähän kiinni jossain. Perheellisellä vaikuttaa aina kouluaikataulut ja syyslomat, vielä kun on asunto ja työhuone samassa. Loma-aikoina on mahdotonta työskennellä. Juuri ennen syyslomaa ajattelin, että nyt tämä maalaus on valmis, nyt se on hieno. Tiedän täsmälleen mikä yksi pieni asia täytyy vielä tehdä, kun palaan lomalta. Sitten kun palasin, yritin tehdä sen pienen asian, mutta ei, ei siitä tullut yhtään mitään. Sama puurtaminen jatkui ja jatkui taas monta viikkoa. Olin täysin epätoivoissani sen kanssa. Sitten tein päätöksen, että nyt riittää, siirryn muihin maalauksiin. Mulla oli mattoveitsi kädessä ja olin menossa vetelemään sen irti kiilakehyksistä. Juuri sillä hetkellä, mattoveitsi kädessä, mulle tuli rohkeutta, että mitä helvettiä, vielä kokeilen, nyt uskallan, tuli mitä tuli. Sitten vuorokaudessa maalasin sen koko keskialueen ja vähän jotain muuta kokonaan uusiksi. Olin joskus saanut kahdelta edesmenneeltä maalarilta jäljelle jääneitä maaleja. Niissä oli vajaa putkilo lyijyvalkoista, jota en ole koskaan itse hankkinut, eikä sitä nykyään edes saa myydä. Sitä olin miettinyt, että se täytyy jotenkin saada käytettyä. Tässä maalauksessa on sitten tuolla keskivaiheilla paljon lyijyvalkoista. Tämän maalauksen nimeksi tuli Lead Belly.
Näyttelyssä mietin, kun näin tämän maalauksen, että onko tullut bluesia kuunneltua.
Muusikko Leadbellystä oli tullut dokumentti, jonka katsoin Areenasta joku aika aikaisemmin. Se vaan napsahti. Se sopi täydellisesti, mutta erikseen kirjoitettuna.
Nimethän on lopulta toissijaisia minun mielestäni. Vuosikausia nimesin maalaukset vaan, että ”Maalaus”. Ajattelin, että se on neutraali. Ei tarvitse kuin katsoa. En halunnut herättää mitään ulkopuolisia mielleyhtymiä, muuta kuin mitä siitä maalauksesta tulee. Mutta sitten siinä kuitenkin kävi niin, että siitä tuli ikään kuin modernistinen statement, mitä en myöskään missään tapauksessa halunnut. Rupesin nimeämään maalauksia, mutta en sen mukaan mitä niistä tulee mieleen, vaan minkä koen olevan totta, mutta kuitenkin niin, ettei katsojaa johdata johonkin suoraan tulkintaan.
Sitten näytän maalauksen, jonka nimi on Sydän kompensoitu. Kun kysyit mitä mulla on mielessä, kun aloitan, niin tästä maalauksesta en muista yhtään mitään mitä olisi ollut mielessä.
Kimi Pakarinen: Sydän kompensoitu, 2021, öljy kankaalle, 105 x 115 cm
Siellä on sorsa.
Sorsa?
Sininen sorsa.
Ai joo, mä en ole ennen huomannut. Näyttelyssä joku mamma näki siinä punaisen tuvan joulumaisemassa. Siitä olin vähän järkyttynyt. Tästä ajattelen, että tämmöistä en ole ennen maalannut. Siinä on niin kuin Matissen Tanssi -maalauksessa kiertävä liike.
Tällekin tuli nimi niin, että oli pöhkö assosiaatio. Pari vuotta sitten ei tullut flunssan jälkeen köhimisestä loppua ja kuulosti todella pahalta. Olin vakuuttunut, että mulla oli keuhkosyöpä. Kun terveyskeskus ei ottanut mua vakavasti, menin suoraan keuhkolääkärille, kun sattui olemaan Kulttuurirahaston apurahan takia vakuutus. Lääkäri sanoi, että todennäköisesti mulla on astma, mutta otetaan varmuuden vuoksi keuhkokuvat. Se lupasi soittaa, jos niissä on jotain kummallista. Ei se soittanut, mutta luin Omakannasta kaiken ja siellä luki että sydän kompensoitu. Ajattelin, että kuulostaa todella vakavalta. Pitkällä vaivalla sain selville, että se tarkoittaa, että sydän on ihan normaali. Siitä sain kuitenkin tälle maalaukselle nimen. Kun koin, että tässä on tämmöinen kierto, niin kuin verenkierto, ja on aika ontto toi keskiö. Ei se oikein sydämestä käy.
Tuossa oikealla tuo punainen on selvä sydän. Uskallat jättää koskemattomia kohtia maalaukseen.
Se on toisinpäin. En uskalla jatkaa. Joskus ajattelen, että kyllä tuohonkin kohtaan pitäisi jokin hailakka väri vetää, mutta sitten kun mä vedän sen, niin huomaan, että olen maalannut kaiken muun suhteessa siihen tyhjään kohtaan. Vaikka se on koskematon, se on kuitenkin osa sitä maalausta.
Philip Guston kertoi jossain tarinan abstraktista kaudestaan. Sillä asiat kasautuivat maalauksen keskelle, eikä reunoilla välttämättä ollut mitään. Sitten Willem de Kooning sanoi Gustonille nuorista taiteilijoista, että ennen ne kopioivat häntä, nyt ne kopioivat Gustonia, ja eikö ole jännä juttu, että aina ne kopioivat sitä, mitä eniten inhoat omassa työssäsi? Guston sanoi, että niin, hän aina yritti päästä reunoille asti, mutta ei koskaan päässyt. Sitten nuoret taiteilijat jäljittelivät maalaamattomia reunoja.
Maalausprosessin aikana assosiaatiot tulevat ja menevät, väljähtyvät, vaihtuvat ja sulautuvat. Mitä on kokenut taiteesta, on yksi osa minua, osa identiteettiä. Mutta samalla tavalla kaikki kokemukset, tämä päivä ja ympäröivä maailma, muistot ja tunteet ja kaikki mitä on kasautunut, kaikenlaiset kokemukset, ei pelkästään positiiviset asiat vaan menetykset ja häpeät ja surut ja niin edelleen, syyllisyydet ja ilot ja rakkaus ja seksuaalisuus. Ihmisen koko olemus, kaikki vaikuttaa.
Minulla on myös semmoinen itse-epäily, joka vie eteenpäin. Tulee semmoinen tuntu, onko se sitten huijarisyndrooma vai mikä se on, mutta mitä harrastan, on että salaa vilkaisen peilin kautta sitä maalausta. Katson nopeasti sitä maalausta, että miltä se näyttäisi, jos se olisi jonkun oikean maalarin ateljeessa.
Kimi Pakarinen: Levoton mieli, 2022, öljy kankaalle, 100 x 115 cm
Aika hyvältä näyttäisi! Ehkä huijarisyndrooma on ammattitauti. Minä usein havahdun siihen, että olen kuusikymppinen äijä ja leikin hiekkalaatikkoleikkejä, joita ihmiset tulevat katsomaan. Näetkö koskaan unia hienoista maalauksista, joita aiot tehdä?
Näen, sellaisista mitä olen tehnyt ja sitten herään siihen, että niitä ei olekaan. Varsinkin silloin näen, kun näyttely on tulossa.
Mikä sulle sanoo, että maalaus on valmis?
Silloin kun se resonoi jonkun kanssa minussa, niin että koen, että se on emotionaalisesti totta. Tunnistan itseni siitä, tai tunnistan kokemukseni ihmisenä olemisesta ja olemassa olemisesta. En osaa sitä muuten selittää. Jossain näyttelyssä kirjoitin, että annan maalauksen olla sitten kun se ei enää tarvitse minua. Sitten ne ovat omillaan, enkä halua puhua niiden puolesta. Sitten on vastakysymys, että puhuuko ne minun puolesta. Koen että ne ovat minun kontaktipintaani maailmaan. Sellaisia lähettiläitä.
Nyt näytän mun viimeisimmän maalauksen. Tämä luultavasti on nimeltään Levoton mieli.
Agnes Martinilla on käsite ”häiriintymätön mieli”. Olen kyllä kokenut tähänastisessa elämässäni, että se on ihannetila, mutta sitä ei oikein tässä elämässä saavuta.
Eikö levottomuus usein katoa mielestä silloin, kun maalaa?
Kyllä välillä joo.
Voi olla hankalia asioita, mutta sitten kun maalaa, ne lakkaavat olemasta.
Tunnistan tuon asian. Tulee onnen hetkiä, joita ei muuten saavuta.
Luin Gustav Mahlerin sanoneen, että parhaimmillaan säveltäessä tuntee, että saa vastauksen kaikkiin kysymyksiinsä tai paremminkin, ettei mitään kysymyksiä olekaan. Ehkä maalatessa tulee välillä semmoinen tunne.