Jean-Michel Othoniel – Under an Endless Light
Sara Hildénin taidemuseo, Tampere
8.6.–15.9.2024
Olin käynyt Jean-Michel Othonielin näyttelyssä kesän alussa, ja elokuussa menin sinne uudestaan. Aloin odottaa uusintakäyntiä jo paria päivää ennen, ja aamulla olin täynnä innokasta värinää: tänään pääsen sinne! Havahduin miettimään, milloin olen viimeksi kokenut tällaista. Käyn usein näyttelyissä useamman kerran, mutta tavallisesti toinen käynti on arkinen, tuttu. Tiedän jo, mitä tulen näkemään. Sen sijaan nyt odotin, kuinka valo välkkyy tällä kertaa lasisten tiilien pinnalla ja kuinka maisema avautuu eteeni, kun kävelen portaita alas alempaan kerrokseen.
Othoniel tarjoaa dopamiinia: värikkäitä, heijastavia, säteileviä, kirkkaita, kiiltäviä pintoja ja selkeitä muotoja. Näyttelyssä tulee hyvä olo silkasta näkemisestä, eikä katseen päälle oikeastaan edes kaipaa sen kummempaa sisältöä. Tässä on hyvä, tämä on kaunista ja mielenkiintoista.
Teoksilla on kuitenkin sisältöä, eivät ne tyhjiä ole.
Kierros alkaa huoneesta, jossa on melko perinteisiä maalauksia. Taiteilija on maalannut kukkia lehtikullalla päällystetylle kankaalle. Kuvat ovat hyvin pelkistettyjä, miltei tahroja, mutta kuvaavat kasvien todellista olemusta taitavasti.
Kiinnostavimpia ovat lehtikultaiset taustat. Niiden himmeä, hohtava pinta muistuttaa kesäisen päivän valoa, joka siivilöityy puiden lehvästön läpi. Katsoja päätyy teoksiin mukaan varjona, jonka tilassa liikkuminen langettaa hohtavien teosten päälle. Olen huoneessa lähinnä häiriö, jokin, joka estää valon pääsyä pinnoille.
Eräänlaisena häiriönä näyttäytyy myös kokonainen salillinen Näkymättömyyskasvot-nimisiä teoksia. Niissä suuria obsidiaanikiviä on nostettu kastanjapuisille alustoille ikään kuin odottamaan, että joku veistäisi kivistä muotokuvia.
Ryhmä Näkymättömyyskasvot-nimisiä teoksia, 2015, obsidiaani, kastanjapuu.
Sileäksi hiotut, mustat kivet ovat sellaisenaan houkuttelevia ja kauniita. Ne kutsuvat koskettamaan, ja koska niin ei voi tehdä, ne jäävät kutittelemaan tuntoaistia pitkäksi aikaa. Niistä voi myös nähdä kasvonsa, kun valo sattuu heijastumaan sopivasti.
Kivien kiiltävä tyhjyys tuntuu toteavan, että enää ei ole ketään, joka olisi muotokuvaksi tekemisen arvoinen. Materiaali on arvokkaampi kuin ihminen, jonka kuvan voisi ikuistaa, joten eipä ikuisteta yhtään mitään. Jää vain salintäydeltä jalustoja ja arvokkaita pohjia, joille ei ole täyttäjää.
Toisaalta jalustojen orgaaninen, kiviä kannatteleva muoto asettaa kivet naarmuineen ja lohkeamineen arvoonsa. Jokainen särö ja pinnanmuoto tulee hirveän tärkeäksi, kun juuri ne on nostettu museaalisesti esiin.
Näyttelyssä erityisen paljon toistuvia elementtejä ovat tiilet ja helmet. Helmimuotoja tarjoavat esimerkiksi ruostumattomasta teräksestä valmistetut, valtavat solmut. Ne näyttävät hetkeen pysäytetyiltä suihkulähteiltä, joissa vesi pisaroi täydellisinä palloina.
Peilisolmu, 2024, ruostumaton teräs, 200 x 225 x 125 cm. Taustalla kaksi teosta sarjasta Häpeän solmu, 2017, muste ja valkoinen lehtikulta kankaalle. 140 x 105 x 5,5 cm
Veistoksia ei voi nähdä ilman, että niissä on itse mukana, sillä teräksiset helmet heijastavat kaiken. Pallonmuoto on täydellinen peili: koko maailma heijastuu sen pinnoilta, myös teos itse, jokaisessa helmessä erilaisena. Näen itseni lukemattomina pieninä toisintoina, joiden ympärille laaja museosali kietoutuu. Veistosten jalustat ovat peiliä, joten läheltä katsottuna helminauhojen ketjut ovat päättymättömiä. Ne sukeltavat huimaavan syvälle lattian alle.
Taiteilija on tutkinut solmujen ideaa myös kaksiulotteisesti, musteella (jälleen lehtikullalla päällystetylle) kankaalle. Tasaisina pintoina mustat helminauhat saavat mandalamaisia muotoja. Helmien ajattomuus ja muodin maailma sekä hengellinen historia eri uskontojen rukousnauhoissa ovat teoksissa hillitysti läsnä.
Ylemmässä kerroksessa saamme näytteitä lasista, mutta alakerrassa lasia on valtavasti. Lasitiilien hehkuvat värit pääsevät mahtavasti esiin tiloissa, joiden ikkunat avautuvat luontoon ja samaan tapaan valoa välkehtivään Näsijärveen.
Sininen joki, 2024. intialainen peililasi, 12 x 1100 x 352 cm. Yläpuolella teoksia Helminauha- ja Rakastaja-sarjoista, 2024, muranon lasia ja ruostumatonta terästä.
Erivärisille jalustoille nostetut ja katosta riippuvat lasiteokset ovat riemukkaita, iloisen värisiä ja satumaisia yksilöitä, jotka on tuotu museoon katsottavaksi kuin ihmeet. Tavallaan ne ovat myös niin orgaanisia, että näen niissä kasveja ja maan sisältä pinnalle puskevia laavakuplia.
On vähän hassuakin, että lasiset helminauhat, tornit ja tiilet saavat ajattelemaan näin vahvasti luontoa. Kyse lienee samanlaisesta haltioitumisen tunteesta, jonka parhaimmillaan kohtaa, kun näkee värikkään sudenkorennon tai kovakuoriaisen. Luonto näyttää joskus täysin vieraalta todellisuudelta. Othoniel on luonut tämän vierauden onnistuneesti museotilaan.
Teoksia sarjasta Suihkulähde, 2022,
Intialainen peililasi, Muranon lasi, ruostumaton teräs
Lasiset teokset istuvat häkellyttävän hienosti betonisiin seiniin, rantamaisemaan ja koivuihin. Ulkotiloihin liukuva näyttely korostaa luonnonvaloa: ulos puuhun ripustettu kultainen helminauha todistaa, että vihreiden lehtien välistä tihkuva valo on hämmästyttävän kultaista.
Kun taide haluaa heijastaa tilaa, myös tila osallistuu teosten lopulliseen muotoon. Othoniel etsii valoa, ja kesällä sitä löytyy Suomesta lähes rajattomasti. Juuri tämä museo, juuri tämä kesän valo ja nämä teoksista heijastuvat kasvot ovat tällä hetkellä taideteos, katsomisen arvoinen asia.
RAISA JÄNTTI, TAMPERELAINEN TAIDEKRIITIKKO JA RUNOILIJA