Hillitön valo, Hyvinkään taidemuseo, 2.11.2023 – 7.1.2024
Lux & Umbra, Wäinö Aaltosen museo, Turku, 6.1.2023 – 17.1.2024
Ryoji Ikeda, Amos Rex, Helsinki, 27.9.2023 – 25.2.2024
Jarno Vesala, Salon taidemuseo, 30.9.2023 – 7.1.2024
Taikaa! Magic! Keravan taidemuseo, 9.9.2023 – 7.1.2024
Valotaide tuntuu vetoavan johonkin tässä ajassa. Pimeän ajan valotaidetapahtumat ovat jo useina vuosina keränneet niin valtavia massoja ihmisiä, että muiden visuaalisen taiteen tapahtumien järjestäjien on turha sellaisia toivoa. Ja jos totta puhutaan, melkein kaikkihan me ripustelemme yhä edullisemmiksi käyviä ledvalonauhoja erilaisiin sommitelmiin näinä aikoina, teemme harrastajavalotaidetta. Mutta myös ihan oikeita, nuoria valotaiteeseen keskittyviä taiteilijoita on nyt paljon; joillakin on taustanaan Teatterikorkeakoulun valosuunnittelun laitos. On siis huomattu, että voidaan olla omaa taiteen lajia toisen taiteen palvelijan asemesta. Valoon perustuvat teokset alkavat olla jo uusi normaali julkisessa taiteessa. Valoon voi törmätä gallerioissakin, usein yhdistettynä elektroniseen äänimaisemaan. Ja nyt on meneillään peräti kaksi aivan mukiinmenevää museonäyttelyäkin valotaiteesta, Hyvinkäällä ja Turussa
Suosion syynä voi olla se, että valo on abstraktisuudessaan ja oleellisuudessaan jotakin niin peruslaatuista, että se ei auetakseen vaadi eritysesti älyllistämistä tai taiteen taustojen ymmärrystä. Sitä kelpaa pelkästään ihastella, kuin ilotulitusta, ja haltioitua sen ihanuudesta (Ja ilotulituksenkin voi toki ymmärtää ”valotaiteena”). Valotaide on uppouduttavaa, siis immersiivistä ja kokemistavaltaan hieman yhteisöllistäkin, vaikka vähän hankalaa valokuvattavaksi ja sometettavaksi. Taidemaailman sisälläkin valotaide voi tuntua tervetulleelta hengähdyskohdalta kantaaottavan, intersektionaalisesti yhteiskunnallisen, syvän henkilökohtaisia asioita käsittelevän, identiteettejä pohtivan tai teoreettisen käsitteellisesti oman itsensä olemusta käsittelevän taiteen keskellä.
Toki valotaiteellakin on mahdollista nähdä oma, harmittomampi teoriapohjansa: optiikan ja väriopin teoria.
Juan Kasari, Absence III, 2023, installaatio. Hillitön valo -näyttely.
Ja kyllä, värien additiivisen sekoittumisen periaatetta voi katsella tiettyyn meditatiiviseen lumoutumiseenkin asti. Hyvinkään taidemuseon Hillitön Valo -näyttelyssä mm. Juan Kasarin teoksissa toistensa päälle heijastuvat värikentät muuttuvat hiljalleen. Aivan katseltavaa. Mutta erityisen hieno teos on Ainu Palmun neljä pyöreätä valonheittimien kehää seinällä. Nekin muuttuvat hitaasti, jotenkin. Alan nähdä värejä, varmaankin jonkinlaisina jälkikuvinakin. Mutta en ole aivan varma mitä näen, jään tuijottamaan valokehien muutoksia.
Kimmo Karjunen, Optical Arrangement, 2019/2023, Hillitön valo -näyttely.
Kimmo Karjusen teoksen laserilla valaistun tarjottimen päällä pyörivät prismat saavat näyttää kaikkia konstejaan värien ja valojen syntymisissä. Wäinö Aaltosen museon Lux & Umbra -näyttelyssä Aleksander Salvesenilla yksinkertaisesti neonvaloputkeen maalatut viivat tekevät värejä seiniin, näinkin pieni ele kuitenkin jotenkin askarruttaa verkkokalvoa.
Valotaiteessa on eräänlaisena perusmuotonaan tällainen valo-oppimaista havaintovälinettä lähestyvä suuntaus. Mutta maailman asioihin assosioivaa valotaidetta on myös.
Alexander Salvesen, Breathe In – 6000K, 2022. Lux & Umbra -näyttely. Kuva: Alexander Salvesen.
Pasi Rauhalan teos Hyvinkäällä on pelin näköinen pienoismaailma, jossa valomato siirtyy kohteesta toiseen, ja sytyttää kunkin niistä hetkeksi eloon. Turussa saman taiteilijan teos Wines on oikeastaan todella kookas pimeän tilan 3D-tietokoneprojisointi. Hyvinkään teokseen verrattuna varsin abstraktia liikettä, ja vähemmän kiehtovakin, mutta liekö sitten valotaidetta.
Mutta, miksipä kaikki projisoitu taide ei olisi valotaidetta? Ero voisi olla abstraktion asteessa. Mitä enemmän on kuvaan tai peräti narratiiviin viittaavaa, sitä videotaiteempaa ollaan. Valotaiteeseen liittyy aina jonkinmoinen huomion kiinnittäminen valoon itseensä.
Monimutkaisemmin tajuttavasti yhteiskuntaan viittaava teos Turussa on anonyymin [[]]-kollektiivin teos, jossa lasi, laser ja nauhalta kuuluvat mm. alt-right-keskustelupalstoilta lainatut katkelmat sekoittuvat monimutkaisin tietokoneohjelmoinnein. Ainakin hetkisen vaikuttavaa, sekavanakin. Mutta jo viereisessä salissa Antti Kulmalan seinästä toiseen pimeydessä kimpoilevat valomadot sen sijaan ovat yksinkertaisuudessaan silkkaa haltioittavan lumoavaa katsottavaa, ihme, joka ei lainkaan haalene sen mekaniikan tajuamisesta.
Valotaiteen eräs haara innoittuu tulevaisuudelta näyttämisestä, ”teknosta”, tieteellisyydestä eleenä. Sitähän oikeastaan on Ryoji Ikedan – tietysti japanilaisen taiteilijan ja elektronisen äänimaailman säveltäjän näyttely Amos Rexissä. Ikedan valtavan kokoiset projisoinnit pimeydessä perustuvat dataan, kuulemma ihan koko maailmankaikkeudesta. Mitään erityistä tietoahan ei näin kenellekään välity, joten jäljelle jää datalta näyttäminen, tosin varsin virtaviivaisesti ja tehokkaasti prosessoituna. Turussakin Anna Hyrkkäsen Superpositio-tilateos on käsittelevinään erilaisine värikkäine ja valaistuine perusmuotoineen ”aivotutkimuksen dataa”.
Anni Laukka, In Darkness, 2022. Lux & Umbra -näyttely. Kuva: Anni Laukka.
Mutta valon myötä syntyy myös varjo, ja siinä mielessä Turussa vaikuttavimpiin kuuluvat Anni Laukan teokset. Vaikka voikin kysyä kuinka Ukrainasta tuodut lelut ovat päätyneet näiden teosten materiaaliksi, ne kuitenkin tuovat oletetulla autenttisuudellaan vahvan syvyyden varjokuviin, jotka lelukasat seinälle heittävät, yhdestä kasasta jopa kahteen täsmällisen tarkkaan varjoon: toisessa oikean kokoinen panssarivaunu vyöryy päälle, toisessa oikean kokoiset sotilaat rynnäköivät. Laukan tekemänä myös pronssinen pienoisveistos muuttuu valo-varjo-taiteeksi samalla hämmentävällä piilokuvaperiaatteella.
Jarno Vesala, Hengitys, 2023. Salon taidemuseo. Kuva: Niclas Warius.
Kun muistetaan valon kumppanina pimeys, niin onkin varsin luontevaa ajatella vaikkapa Jarno Vesalan vahvaa näyttelyä Salon taidemuseossa ainakin osittain valotaiteena tai ehkäpä paremminkin pimeystaiteena, sen verran vahvasti Vesalan veisto- ja installaatiotaide perustuu tähän vuorovaikutukseen – toki sen lisäksi myös draamallisiin tilanteisiin, aavisteluttavasti kauhistuttaviin unheimlich-kuviin, psykoanalyyttisiin ja sukupolvien ketjuihin. Valonpaljastaa pimeyden keskellä jotakin, jonkun, hieman kuin unen näyttämöllä, mutta kuitenkin samassa tilassa katsojan kanssa. Vesala pystyy tekemään yhä uusia puolia tuovia variaatioita tätä haamumaisen reaalisesta perusasetelmastaan.
Kun valotaiteen olemukseen muistetaan mukaan olennaisena osana pimeys, niin mukaan tulee Vesalan taiteen mukaisesti illuusion ja silmänkäännön piirteet. Ja juuri niihin perustuu toinen hieno, Kalle Nion suurella intohimolla kuratoima Keravan Sinkka-museon runsas Taikaa! Magic! -näyttely. Täällä on esimerkkejä historiallisen taikuuden ja varhaisen liikkuvan kuvankin illuusioista, siinä missä nykytaiteen teoksia taikuuden lähialueilta. Mukana on täysin valotaiteellisia teoksiakin, kuten Gregory Barsamianin ihmeellinen strobovalon ansiosta liikkuvien ja muuntuvien pikkuihmisten ryöppyävä kone Die Falle tai taikuri-taiteilijan Etienne Saglion ilmassa liitelevän haamun esittävä Projet Fantôme.
Gregory Barsamian, Die Falle, 1998, yksityiskohta. Taikaa! Magic! Keravan taidemuseo. Kinetica Museum Ltd. Kuva: courtesy Kinetica Museum.
Jos valotaidetta määrittää usein tietynlainen ihmeen ihmettely, niin erikseen täytyy mainita Keravan näyttelyn monista ihmeistä se ihmeellisin taideteos tai taikatemppu, vaikka ei valotaidetta olekaan. Anthoine Terrieuxin Blizzard Concept-ryhmän teoksessa maljakoissa olevat kasvit hitaasti, mutta silminnähtävästi liikkuvat. Käsityskyvyn ylittävä ihme.