Siinäpä sarasvuolainen termi. Triviana se tarkoittaa mielen lepotilan luomaa vankilaa, joka ehkäisee ihmistä kehittymästä ja kasvamasta ja saavuttamasta suuria tai edes pieniä päämääriä. Sieltä pitäisi siis poistua.
Harvempi jaksaa pohtia termin todellista triviaa. Me olemme kaikki sieltä poistuneet. Sieltä kohdusta, jossa ei vaivannut ahdistus, eikä unen puute, eikä kenenkään tarvinnut pelätä, mitä Hesarin kriitikotkin tulevat sanomaan. Tosin Helsingin Sanomien kulttuuriosasto on ajanut aktiivisesti taiteilijoitamme kohdun huomaan vähentämällä kritiikin määrää eikä muualtakaan enää paljoa vastuullisia taidearvosteluita löydy. Joten rakas lukija: olet juuri nyt oikeilla sivuilla pitämään meitä taiteilijoita epämukavuusalueellamme, eli kritiikin lähteillä kannustamassa luovuuden kukoistusta. Sillä oletuksen mukaan vasta paine ja pakko johtavat hengen lentoon.
Tosin ei tänä päivänä, eikä tässä lehdessä ole syytä mihinkään niin mykistävään näkökulmaan kuin mitä taidekriitikko Louis Leroy otti aikoinaan Claude Monet’n öljyväreillä toteuttamaan aamuimpressioon väittämällä, etteihän se mitään muuta olekaan, pelkkä impressio. Hänen mukaansa alkutekijöissään oleva tapettikin oli viimeistellympi kuin tuo merimaisema. Ei siis mitään oikeaa taidetta. Nyt Ateneumissa on Impressionismin perintö -näyttelyssä satavarmasti esillä oikeaa taidetta ja tapetitkin museokelpoisia, joten antaa olla – siellä mukavuusvyöhykkeellä.
Sarasvuolaisittain epämukavuusalue tosin olisi arvo sinänsä. Ja toki: kohdusta poistumista kutsutaan syntymäksi, ja sitä, mitä siitä seuraa, elämäksi. Arvo sinänsä.
Terminologia on kuitenkin kiusallisesti laajentunut. Aina silloin tällöin vastaan tulee Sarasvuon lisäksi muitakin kehityskonsultteja, jotka näkevät nerokkuuskäyrän nousevan siirryttäessä ulos mukavuusvyöhykkeen kehikosta. Ja siellä paukkuu: on oppimisaluetta, paniikkialuetta ja apatiavyöhyke ja kaikkea muuta, jotka pyrkivät määrittelemään sijaintiamme suorituskykymme optimialueilla. Ja sellainen löytyisi mukavuusalueelta poistuttaessa Empiirinen aiheeseen liittyvä tutkimus on lähtenyt herrojen Yerkes ja Dodson mietelmistä vuonna 1908.
Tärkeintä on kuitenkin suorituskyvyn optimointi. Se kertoo, mistä on kysymys. Kapitalistisesta tuotantologiikasta. Mukavuusalueen käsite tähtää rahan tekemiseen. Ideana on saada ihmisestä kaikki irti repimällä hänet pois laiskotteluun tähtäävältä mukavuusalueeltaan, esimerkiksi motivoivan työn ja paremman palkan ja lomakorvausten parista. Pieni stressi asuntovelkojalta saa palkkatyön maistumaan, halvempaankin hintaan.
Lähtökohtaisesti olemme kuitenkin kaikki jo kerran kohdustamme poistuneet eikä sinne takaisin päästä, vaikka kaipuu olisikin kova. Ja se kaipuu voi saada meidät paiskomaan kovastikin töitä – uskomaan unelmiin ja tavoittelemaan niitä. Eli kohti sitä mukavuusvyöhykettä. On aivan turha kuvitella, että ne kuuluisat peräkammarin pojat tai heidän japanilaiset vastineensa hikikomorit olisivat aidolla mukavuusalueellaan. Ihminen kun on toiminnallinen eläin, ja näiden stereotyyppisten ihmistyyppien elämää hallitsee ajautuminen kaiken toiminnan ulkopuolelle. Se ei ole kenellekään se ideaalinen olotila, tavoite sinänsä, ei myöskään ”ideologinen työttömyys” ole sitä – ellei siitä satu kirjoittamaan kirjaa kuten sellaiseksi ilmoittautunut Ossi Nyman.
Työmarkkinatuki on ollut lakisääteinen oikeus, joka ei kysy halukkuutta tai haluttomuutta mennä töihin, ja aina ennen Ossi Nymanin älynväläystä laki on ollut niin kuin sitä on luettu. Kuvataiteen puolella tästä on kertynyt laaja empiirinen aineisto alkaen työhuoneen ylläpitämisestä ja päätymisestä yrittäjäksi ilman tuloja. Harva taiteilija on pitänyt kohteluaan ideologisena saatikka sitten mukavana alueena. Nyt jopa eduskunnassa pohditaan työllisyyden ja työllistymättömyyden ja raipan ja kepin ohella ideologista työttömyyttä. Jos vaikka sitä risusavottaa ideologisena työnä ja ilman palkkaa?
Taiteilijan todellisena pyrkimyksenä onkin kaiken tämän jälkeen ymmärrettävästi päästä mukavuusvyöhykkeelleen, joka on Wikipedian mukaan psykologinen tila, jossa henkilö voi tuntea hallitsevansa toimintaympäristönsä ja stressi ja ahdistuneisuus ovat vain pienenä nuppuna mielen pohjalla. Siellä voi täysimääräisesti uppoutua autuaalliseen ja itsetarkoitukselliseen toimintaansa muun maailman kadotessa syvän keskittymisen tieltä, pois jatkuvasti uusia ideoita ja ratkaisuja tuottavan mielentilan alta. Luovuudeksikin sitä voisi kutsua. Eikä se vyöhyke ole sen kummempi paikka kuin oma työhuone.
Toki sieltä on ajoittain pakko poistua. Voi tulla valituksi Taidemaalariliiton hallitukseen ja sitten onkin mentävä kokoustamaan. Syödäkin täytyy. Ja maksaa verot. Ja kritiikkikin voi iskeä. Myös itsekritiikki. Stressin aihe.
Varsinaiseen ja oikeaan ja aitoon mukavuusvyöhykkeeseen on kuitenkin pitkä ja kivulias matka. Sieltä kohdusta. On opittava pissaamaan ja kakkaamaan ja pukemaan ja käyttämään veistä ja haarukkaa ja lukeminen ja laskeminenkin ovat pakollisia taitoja ja sitten vielä pitää pyrkiä taidekouluun tai ryhtyä itseoppineeksi ja julistautua neroksi. Tämän kaiken jälkeen ennen vanhaan piti aina kantaa reputetut teoksensa pois hyväksyttyjen tieltä, nykyään satelee hylsyjä läppärin ruudulle. Fyysisesti erilainen kokemus, psyykkisesti samanlainen. Hylätyksi tuleminen syö aina vaan sisintä.
Mutta joskus näemme säkenöivää vetoa, sellaista, jossa tiedämme taiteilijan istuneen pitkään ja sitkeästi siinä mukavuusvyöhykkeellään. Esimerkiksi käydessämme Pariisin Orangeriessa katsomassa Claude Monet’n lumpeita. Ne ovat syntyneet syvän ja hartaan ja vuosikausia jatkuneen keskittymisen tuloksena. Siinä ei taiteilija ole omalta alueeltaan poistunut. Tietenkin, ne ovat syntyäkseen vaatineet monenlaista. Näkemystä, ponnistelua ja uskoa. Ja ympäristöä, joka jonain päivänä on luottanut häneen, vaikka kankaalle olisikin tullut vain vaikutelmia, ei sitä oikeaa taidetta.
Samaa fanaattisuutta kantavat myös Mark Rothkon teokset. Hurmoksellisia ja pysäyttäviä värikenttiä. Taiteilija ulotti jatkuvan juomisen ja tupakoinnin rasittamaan kroppaansa lopulta lääkärin määräykset ja poistui mukavuusalueeltaan eli suurikokoisten maalausten parista. Ja tappoi itsensä.
Aiheesta on myös vähemmän dramaattisia tarinoita. Vuonna 1969 pariisilaistaiteilija Pierre Buraglio poistui vuoden 1968 levottomuuksien ja poliittisen vakaumuksensa saattelemana mukavuusalueeltaan maalaustaiteen parissa ja siirtyi ideologiseksi työllistetyksi aitojen ja oikeiden työläisten pariin painotaloon. Hän hylkäsi taiteensa aatteen palon vuoksi, ei palkkatulojen. Neljässä vuodessa hän sai tarpeekseen, ja vuonna 1976 hän olikin jälleen valmis kohtaamaan omimman maailmansa näyttelyllään Pariisin kaupungin modernin taiteen museossa.
Taidehistorian suuriin nimiin voi tietenkin aina vedota, vaikka toisaalta: niihin ei voi koskaan vedota. Ne kuuluvat toiseen aikaan ja toiseen paikkaan.
Siksi olikin ilo nähdä parinkin suomalaistaiteilijan julkisesti astuvan mukavuusalueelleen.
Kymmenisen vuotta sitten Maiju Ahlgren nimesi Jyväskylän taidemuseossa olleen näyttelynsä Mukavuusalueeksi. Tiedotteessaan hän analysoi termiä:
Mukavuusalueella voi myös vain olla. Ihminen herää ja kasvaa kukoistukseensa, kun hän voi olla olemassa vapaana, hienona omana itsenään – kun hän voi itse määritellä mikä tuntuu sillä hetkellä itselle sopivalta.
Ahlgren on ollut silmin nähden ärsyyntynyt käsitteistöstä, ja kokenut, että siihen liittyy pakottava ja ohjeistava elementti. Sangen epämukavaa, mutta siihen ovat kaikki TE-toimistossa asioineet saaneet tottua. Siksi Ahlgrenin visuaalisverbaalinen vuodatus onkin ollut merkittävä kannanotto. Se on sisältänyt toiveen toivosta.
Lotta Hänninen, Happy Place IV, 2021, käsin ommeltu ryijy, villalanka juuttikankaalle, n. 80 x 60 cm, oli esillä Galleria Huudossa näyttelyssä Mukavuusalue 12.11.–5.12.2021