Saara Ekström, Läpi aikamyrskyn tyynen silmän. Taidehalli 10.6.–27.8.2023.
Saara Ekströmin näyttely Läpi aikamyrskyn tyynen silmän Helsingin Taidehallissa oli samanaikaisesti valtava ja herkkä, kuin planeetan kokoinen huokaus.
Ja kestoinen.
Näyttelyn teema oli ihmistä edeltävä, Maan vuosimiljardinen geologinen ja biologinen ”syväaika” suunnattomine hitauksineen ja purkautuvine myllerryksineen. Teemaa saattoi hahmottaa suhteessa 2010-luvulla taiteessa trendanneeseen posthumanismiin eli ihmisen jälkeisyyteen.
Näyttely koostui yli kahdestakymmenestä teoksesta. Keinoista ja materiaaleista käytössä olivat niin erilaiset valokuvamenetelmät, installaatio, biotaide, yksi-, kaksi- ja kolmekanavaiset videoteokset kuin seinämaalaus, keramiikka, pronssi, musiikki ja lasi. Mukana oli myös maataiteesta muistuttava elementti: ensimmäisenä kävijää vastassa oli sammiollinen sileitä kiviä, joista seinäteksti kehotti ottamaan yhden kumppaniksi näyttelykierrokselle.
Esittävyys, käsitteellisyys ja materiaalisuus painottuivat teoksesta toiseen eri tavoin, mutta aistimisen tapojen välillä siirtyminen oli helppoa, sillä kokonaisuus oli vahva. Hybridisyyden huomioiden suorastaan häkellyttävän vahva.
Saara Ekström, Geopsyche, 2023, stillkuvia kolmekanavaisesta filmille kuvatusta teoksesta
Eheyden kokemusta ruokki näyttelyn avainteoksesta, yhden salin koko seinälle projisoidusta Geopsyche-videoinstallaatiosta, koko tilaan kantautunut Aleksandra Słyżin musiikki. Jonkin eliön, kenties ihmisnisäkkään, hengityksen rauhaisaa rytmiä mukaileva sävellys eteni vähäeleisesti kahden sellolla soitetun soinnun harmonisena, dynaamisena ja tekstuurisena variointina, johon liittyi välillä esimerkiksi hellästi kumautettuja symbaaleja.
Näyttelyn teeman huomioiden pidin hetken aikaa yllättävänä akustisen intiimille puusoittimelle sovitetun musiikin lempeää tunnistettavuutta. Pian olin kuitenkin ymmärtävinäni, että musiikki oli linjassa näyttelyn lähestymistavan kanssa. Vaikka tematiikka sijoittui kauas ihmisen tuolle puolen, kokonaisuus ei pyrkinyt tehoamaan vieraannuttamalla vaan kutsumalla, ja reitti käsittämättömän käsittelyyn kulki kokevan ihmisen kautta.
Jotkin teosnimet, kuten Imitaatio (evoluutio), tukivat ajatusta: valokuvasarjan nimi tunnustaa teoksen aseman mimesiksenä, ihmisen yrityksenä antaa evoluutiolle aistimellinen hahmo lähestyttävässä muodossa. Näyttelyn vetovoima nousi merkittävissä määrin siitä, miten esittävyyttä, lähestyttävyyttä, viehättävyyttä ja intiimiyttä ei paettu niiden ihmiskeskeisyyden vuoksi vaan sovellettiin tarkasti ja näkemyksellisesti niin, että valtavuuden värinästä kantautui jotain subjektin sisäiseen kaikukoppaan.
Läpi aikamyrskyn tyynen silmän asettui subliimin eli ylevän taiteelliseen perinteeseen. Eurooppalaisen älymystön 1700–luvulla lanseeraamalla käsitteellä tarkoitettiin vavisuttavaa kokemusta pienen ihmisen ja luonnon valtavuuden välille avautuvasta syvyydestä, mutta 1900-luvun myötä siitä tuli monille taiteellinen tavoite. Ekströmin näyttelyssä tuntui merkilliseltä, miten niin selvästi ylevälle nojaavasta kokonaisuudesta puuttui täysin alleviivaava paatos.
Lähes subliimilta tuntuu myös, minkälainen määrä taiteellista työtä näyttelyn taustalla oli. Tämä on kenties kuivakan protestantin lattea näkökulma, mutta puolustaa paikkaansa sikäli, että ylenkatse taiteellista työtä kohtaan määrittää aikaamme julman oireellisella tavalla.
Saara Ekström, Grotesque & Arabesque, Röntgenkuva opaalikalvolle, 2005-2023.
Taidehallin näyttelyä voi pitää esimerkillisenä tieteellisen tiedon taiteellisena käsittelynä. Esteettinen työ pitkälle vietynä, empaattisena ja älykkäänä muodonantona ei ole tieteellisesti virittyneessä taiteessa itsestään selvää. Läpi aikamyrskyn tyynen silmän tarjosi vastaesimerkin niille näyttelyille, joissa tieteellistä tietoa esitellään lähes kuin taiteilijan oppimispäiväkirjana tai museoon eksyneenä tieteen popularisointihankkeena.
Planetaarisen suurten mittakaavojen miettiminen johtaa helposti filosofisempaan olemassaolon ihmettelyyn, mitä näyttelyn loppuun sijoitettu Ennustus ja kaiku -teos tuntui ennakoivan. Teos koostuu parista samankokoisia lasikuulia, kirkkaasta ja mustasta, kooltaan sellaisista, että velho voisi niistä ennustaa tai Hamlet napata käteensä. Pienellä installaatiolla on toki materiaalinen merkityksensä – lasihan on hiekan jälkeläinen – mutta sen pelkistetty estetiikka johdatti myös metafyysisiin kysymyksiin täydellisyydestä, todellisuuden muodosta, alusta ja lopusta.
Näyttelystä tultuani odotin metroa tuijottaen aseman lattiaan vuosimiljardien jälkeen päätynyttä kiveä ja kallioon louhittua luolaa. Banaalin arjen ylittääkseen ei tarvitse tavoitella tuonpuoleisuuksia, joskus riittää, että näkee tämän puolen edes osittain sellaisena kuin se todella on.