Kastehelmi Korpijaakko, Komedia niitystä, joka halusi omistaa itsensä, Galleria Hippolyte, Helsinki, 8.–31.8.
Gallerian seinälle kiinnitetyltä näytöltä voi lukea dialogia. Vihreäfonttinen teksti valkoisella pohjalla toteaa: ”Mut tää on esim. aika hyvä.” Teksti katoaa, ja toiselle, lattianrajaan asetetulle näytölle ilmestyy kuva kahdesta puhalluskukkavaiheeseen kypsyneestä voikukasta. Kamera ei tarkenna kuitenkaan pulleisiin haivenpalloihin vaan niiden ohitse taustalla rehottavaan heinikkoon. Katsojan yläpuolella virtaavalla ääniraidalla laulaa lintu, jonka liverryksen katkaisee yllättävä naurunremakka.
Galleria Hippolytessä elokuussa esillä ollut Kastehelmi Korpijaakon näyttely käsitteli autofiktiivisellä otteella niityn olemusta. Samalla kokonaisuus kysyi valokuvataiteen luonnetta: kuinka hyvin satunnaiselta näyttävä räpsäys heinänkorsista voi kuvata niittyisyyttä ja voiko valokuva edes tallentaa kohdettaan koskaan tarkasti?
Valokuva teoksesta Kuuleminen, 2025.
Näyttely oli nimetty Komediaksi niitystä, joka halusi omistaa itsensä. Komediallisuus ilmeni esityksenkaltaisessa esillepanossa, jossa näyttelyvieras saattoi seurata puisella penkillä istuen vaihtuvia valokuvia, tekstinä etenevää dialogia ja television sitcomeista tuttua pakotettua naurua.
Julistus / Declaration, 2025. Offset sanomalehtipaperille. Kuva: Laura Tuomi.
Kastehelmi Korpijaakko yhdistää tuotannossaan tekstiä ja valokuvaa, jotka hän painaa usein hauraalle ja valolle alttiille sanomalehtipaperille.
Myös Hippolytessä oli esillä kaksi julkaisua: julistemainen esite sekä laajempi sanomalehtikokoon taitettu lehti. Näyttelyn tekstit rakensivat autofiktiivistä tarinakehystä teosten ympärille.
Teksteistä luettavan tarinan keskushenkilö on perinyt tontin isoäidiltään. Tontti on vaatimaton, mutta mukavan kokoinen maapläntti, jossa kasvaa heinää, pusikkoa ja kesäkukkia, ja jonka halki isoäiti tapasi kulkea.
Korpijaakon kirjoittama teksti kulkee kaunokirjallisena virtana eteenpäin. Asetelmaltaan se tuo mieleen myös muita viime vuosina esillä olleita autofiktiivisiä valokuvakokonaisuuksia, kuten Aura Saarikosken tuotannon. Molempien esseet ovat myös kolmen vuoden takaisessa Hanna Weseliuksen toimittamassa Jälki – kirjoituksia valokuvasta -kokoelmassa (Aalto-yliopisto, 2022).
Komedia niitystä… -näyttelyssä autofiktiivinen ote laajenee ekokriittisen eli ihmisen luontosuhdetta pohtivan taiteen käsittelyksi. Korpijaakko on työstänyt samaa teemaa Aalto-yliopiston taiteen maisterin opinnäytteessään vuodelta 2018. Siinä hän lukee filosofi Timothy Mortonia ja tämän ajatusta luonnon kohtaamisen etiikasta ihmetyksen sallimisena.
Salliva ihmettely voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että ei edes yritä nähdä niittyä ”tarkasti” ja rationaalisesti, vaan että kukkien, hyönteisten, heinänkorsien ja ryteikköjen kohtaamisessa on tilaa ihmettelylle ja sen tunnustaminen, että luonnon olemusta ei voi koskaan varsinaisesti tuntea.
Mortonmainen ihmettely purkautuu näyttelyssä yllättävinä reaktioina: hörönaurulla säestetyt, sumeat ja vahinkolaukauksilta vaikuttavat kuvat tavoittelevat koomisuudestaan huolimatta jotain tärkeää. Nauru paljastaa epävarmuuden niityn äärellä.
Valokuva teoksesta Kuuleminen, 2025.