Viimeisen sanan saa runoilija. Pekilon ylimmän kerroksen perimmäiseen nurkkaan on ripustettu Tuomas Anhavan suomentamia japanilaisia tankoja.
Monta tuntia
kirjani ikkunalla,
unohtuneena,
auki. Oikukas tuuli
jos luki jonkin sivun.
Siinä tämän vuoden kuvataideviikkojen katseluohje.
Anhavan tangat on tulostettu ohuelle kopiopaperille, kuten myös kaikki teoskyltit. Juuri yhtään teosta ei ole kehystetty: hento naula seinään ja se on siinä, väliin korkeintaan ohut lasi. Kun ovi käy, tuuli saattaa tulla ja sekoittaa sivut.
Leena Kuumolan kuratoima Olemisesta-näyttely on kuin lomalainen laiturinnokassa. Lueskella, meditoida vai bongaillako pilviä?
En ole koskaan nähnyt kesänäyttelyiden klassikkoa näin avarana. Ripustus hengittää. Näyttelyä voi runokokoelman tavoin lukea sieltä täältä, suuntaan ja toiseen. Näyttelyn dramaturgia on kehämäinen. Se päättyy ja alkaa aina uudelleen.
Taide-lehteäkin avustanut Kuumola tunnetaan käsitetaiteen ja marginaalisten tekijöiden puolestapuhujana. Hänen kokoamastaan taiteilijajoukosta osa on jo edesmenneitä, osa vasta aloittelee uraansa. Tekijästä riippumatta kyse on havainnoista, niin taiteilijan kuin katsojan.
Näyttelyn nuorin taiteilija Sofia Vuorenmaa on istunut rantakivillä saaristomerellä ja pitänyt kirjaa: iso aalto, keskisuuri aalto, pieni aalto. Kirjoituskoneella ja lyijykynällä toteutetut Aaltogrammit (2023–2025) ovat kuin nuotteja, joilla meren kohinaa voisi soittaa.
Toinen näyttelyssä esillä oleva Vuorenmaan teos on taidokkaasti painetuista tummansinistä syväpainopapereista koostuva Pimeyden asteet (2026). Se rinnastuu Marko Vuokolan installaatioon Sense and Sensibility (2026), jossa kaksi pientä, sinistä väriä hohkaavaa analogista monitoria on asetettu suureen pimeään huoneeseen. Lähempi tarkastelu paljastaa, että kuva ei ole staattinen: vasemmassa liikkuu pystysuuntainen, oikeassa vaakasuuntainen viiva. Järki ja tunteet.
Myös Shoji Katon installaatio kehottaa tarkastelemaan yksityiskohtia. Ympäri Pekiloa levittäytyvä teos ammentaa rakennuksen historiasta. 1980-luvulla valmistunut kiinteistö toimi alun perin sellutehtaan jätevedenpuhdistamona, jossa valmistettiin pekilovalkuaista eläinten rehuksi. Pekilo on mykoproteiini ja se kasvaa 37-asteessa – siitä teoksen nimi At 37 °C (2025).
Kato on hankkinut käsiinsä uustuotettua pekiloa, sekoittanut sitä piimään ja maalannut kaikki rakennuksen ikkunat läpikuultavalla valkuaismaisella “maalillaan”. Lisäksi hän on käyttänyt Pekilosta löytyneitä laitteita kuten vanhoja lamppuja ja tikkaita ja ripotellut niitä sekä pieni veistoksia eri puolille rakennusta. Menipä paloportaisiin tai hissiin, Katon teokset seuraavat. Ne on vain osattava löytää.
Yksityiskohta Shoji Katon teoksesta At 37 °C (2025). Kuva: Marko Marin.
Minimalististen teosten taustalla on paljon käsitteitä, mutta niistä voi nauttia myös muoto ja materiaalisuus edellä. Useita teoksia voisi kutsua transsendentaalisiksi, arkisen käsityskyvyn ylittäviksi, sanoja väistäviksi.
Seison Marjatta Holman abstraktien maalausten äärellä ties kuinka pitkään. Holma on Suomen aliarvostetuimpia taidemaalareita, jonka pelkistetty ilmaisu on enemmän öljyn poistamista kuin lisäämistä kankaalle. Maalaukset on ripustettu päällekkäin kuin toteemiksi. Vaikutelma on miltei hengellinen.
Emilia Tannerin teokset rauhoittavat. Light Recording (2026) on auringon kellastuttamaa makulatuuria, Aether (2026) kymmenen metriä korkea ja kaksi metriä leveä kauttaaltaan käsin rei’itetty paperi. Jälkimmäinen on niin herkkä, että linturiskien välttämiseksi Pekilon lämmitystä säätelevä nosto-ovi pysyy kiinni koko kesän.
Vielä hauraampia ovat Charlotta Östlundin aikaansaannokset. Hän on taivuttanut seinälle heinänkorsia, jotka pienikin henkäys saa värisemään.
Inka Nieminen, näkymä veistosinstallaatioihin Cilial ja Siphonoglyph. Kuva: Marko Marin.
Näyttely ei ole helpoimmasta päästä, mikä ei kuitenkaan tarkoita, että sitä olisi kuormitettu teorialla. Päinvastoin. Salitekstejä ei ole lainkaan ja kontekstualisointi minimissä. Kiireiselle, puhelintaan vilkuilevalle kävijälle teokset tuskin avautuvat. Algoritmeilla ja päivänpolitiikalla ei ole täällä sijaa, ja hyvä niin. Spektaakkeleita ja metsänäyttelyitä on Suomen kesässä nähty jo riittämiin.
Kaikkialla ajattomuus ei kanna.
Elonkorjaaja Philip von Knorringin (1948–2016) stonehengemäiseen kehään asetetuista valvontakameroista ja monitoreista rakentuva Bevakat-installaatio nähtiin Tukholman Moderna Museetissa jo 1977. Tuolloin kysymykset valvontayhteiskunnasta olivat tuoreita. Nyt isoveli on siirtynyt pilveen ja valvonnasta tullut enimmäkseen aineetonta. Siksi analogisiin laitteisiin nojaava kuvasto tuntuu vanhanaikaiselta.
Taiteen ei tarvitse olla “ajankohtaista”, mutta sen on kyettävä keskustelemaan nykyhetken kanssa. Tuoreempiakin kokeellisen elokuvan tekijöitä olisi voinut nostaa esiin.
Kokonaisuutena Olemisesta on onnistunein Mäntän kuvataideviikot 2020-luvulla. Viime vuosien ryhmänäyttelyistä harva on uskaltanut luottaa katsojaan ja hiljaisuuteen näin paljon. Se ei yritä häikäistä, kuten jättimäiset asteroidit ja kitschiä lähenteleviä maalaukset naapurin Serlachius-museolla.
Anish Kapoorin punainen on punaista, mutta itse valitsen mieluummin Risto Heikinheimon (1955–2010) haalistuneet ympyrämaalaukset Pekilon sisäänkäynnillä.
XXX Mäntän kuvataideviikot
Avoinna 31.8. asti joka päivä klo 10–18.