Maneeristen selfieiden aikakaudella huolellisesti ajatellut ja toteutetut taiteilijoiden omakuvat ovat kenties tärkeämpiä kuin koskaan. Näin ajattelin, kun näin Tukholman Moderna Museetissa esillä olleen Nan Goldinin retrospektiivin. Amerikkalaistaiteilijan rosoisin päiväkirjakuviin pohjaavissa diaesityksissä katsotaan elettyä elämää kriittisen myötätuntoisesti. Vanhoihin kuviin palaamalla taiteilija reflektoi identiteettinsä päättymätöntä etsintää. Tästä kertovat muutokset, joita Goldin tekee esityksiinsä yhä uudelleen. Kuvat vaihtuvat, sitä mukaan kun Goldin itse kasvaa ihmisenä.
Suomessa valokuvataiteen kentällä dokumentaarista omakuvaa yleisempi lähestymistapa on ollut performatiivisen, lavastetun omakuvan tekeminen. Tänä keväänä ajankohtaisia ovat erityisesti naisten omakuvat. New Yorkissa MoMan PS1:ssa avautuu huhtikuun lopulla valokuvaaja Iiu Susirajan (s. 1975) näyttely A style called a dead fish. Hän on ensimmäinen suomalainen, joka on saanut yksityisnäyttelyn maineikkaaseen museoon. Turussa Valokuvakeskus Perin galleriassa on esillä puolestaan Emma Sarpaniemen (s. 1993) näyttely Two Ways to Carry A Cauliflower, joka saapuu syksyllä myös Helsinkiin Hippolyteen. Lisäksi alkuvuodesta julkaistiin Ripsun (s. 1954, oikea nimi Ripsu Hongisto-Salmi) valokuvakirja Personas.
Vaikka taiteilijat edustavat eri sukupolvia, löytyy heidän teoksistaan lukuisia yhtäläisyyksiä. Ensinnäkin teosten kuvaus- ja tapahtumapaikka on usein koti. Virginia Woolfin metafora omasta huoneesta luovan työn edellytyksenä naisille pitää siis edelleen paikkaansa. Konkreettisten edellytysten lisäksi Woolf on kirjoittanut kulttuurisesta jatkuvuudesta eli siitä, että jokainen taideteos on aina vuorovaikutuksessa taidehistoriaan ja muuttuu osaksi sen jatkumoa. Omakuvankaan syvin ansio ei ole koskaan henkilökohtaisuudessa, vaan siinä, että teos jatkaa eloaan toisissa. Sarpaniemen, Susirajan ja Ripsun valokuvat asettuvat siis vuosisatojen mittaiseen naisten omakuvien jatkumoon.
Emma Sarpaniemi, Self-portrait as an Angry Blueberry Bunny, 2021, C-printti, pyökkikehys, museolasi, 20 x 25 cm
Ensimmäiset tunnetut naisten maalatut omakuvat ovat 1500-luvulta. Varhaisimpia kameralla tehtyjä naisten omakuvia on puolestaan Kate Matthewsin omakuva vuodelta 1900. Kuvassa Matthews hymyilee ison laatikkokameransa vierellä. Kameransa kuviin tuo mukaan myös Emma Sarpaniemi. Teoksessa Self-portrait with Yellow Friend, 2022 taiteilija kuvaa itsensä ja häneen tarrautunuteen keltaisen pehmolelun kylpyhuoneen peilin kautta. Asusteet löytyvät usein kirpputoreilta. Herkillä ja lempeillä omakuvillaan hän purkaa feminiinisyyteen liittyviä stereotypioita.
Myös Susiraja rakentavaa kuvansa löytämistään arkisista esineistä. Kuvat ovat yksityisiä esityksiä kameralle, yhtäältä slapstickmaisen groteskeja ja intiimin haavoittuvaisia. Teoksessa Fountain, 2021 Susiraja makaa sängyllä ilman housuja ja genitaalialueita peittää sateenvarjo täynnä kumiankkoja. Ilme on vakava.
Ripsun iloittelevan itseironisissa, nykynaivistisissa omakuvissa taiteilija esittää nimenmukaisesti erilaisia hahmoja, kuten kuntoilevaa kotirouva, väsynyttä äitiä, kukkamekkoon pukeutunutta naapurikyylää sekä verkkosukkahousuissa makoilevaa oman elämänsä kuningatarta. Kuvillaan hän tutkii eri puolia itsessään. Minuja on monta, kuvat sanovat.
Kun tarkastellaan vanhempia maalattuja omakuvia, voidaan huomata, että naiset esittävät itsensä hillitymmässä, vähemmän mahtipontisessa valossa kuin miehet. Jo vuosisatoja naiseuteen onkin liitetty tietty hyväkäytöksisyyden vaatimus. Kuvillaan Sarpaniemi, Susiraja ja Ripsu kapinoivat tuota konservatiivista kulttuuria vastaan, jossa kunniallisen naisen narratiiviin ei sovi vulgaari leikittely. Susirajan ja Ripsun vähäpukeiset kuvat tuntuvat raikkailta, koska lihavaa tai vanhempaa naiskehoa kuvataan ja näytetään vain harvoin. Mieleen palautuu Judy Daterin teos Ms. Clingfree, 1982, studio-olosuhteissa rakennettu omakuva, amerikkalaisen kotivaimon rekonstruktio, jossa pinkkiin pukeutunut Dater pitelee erilaisia siivousvälineitä. Omakuvat voivat olla yhtä aikaa leikillisiä ja kapinallisia.
Ripsu, valokuvakirjasta Personas, 2023
Taidehistorioitsija Frances Borzello on määritellyt naisten omakuvan täysin omaksi genreksi, sillä miesten ja naisten tekemät omakuvat eroavat toisistaan jo lähtökohdiltaan. Miehillä oli valta ja raha, vapaus matkustaa ja kouluttautua, kun taas naisilla ei ollut asiaa taidekouluihin ennen 1800-lukua. Miehet päättivät ehdoista, joilla naiset otettiin mukaan taidemaailmaan. Kautta taidehistorian instituutiot ovat olleet miesten tukena, kun taas naisille tukiverkosto on muodostunut keskinäisestä ystävyydestä. Sarpaniemi on kuvannut tätä aiemmissa ryhmäpotreteissaan. Vaikka Perin näyttelyssä on esillä tällä kertaa vain omakuvia, taiteilijan prosessia tunteva tietää, että kuvien rakentamisen taustalla on muita ihmisiä: ystäviä ja assistentteja, jotka auttavat lavastuksessa, vedostamisessa, näyttelyn kuvavalinnoissa ja ripustamisessa.
Yksin ei työskentele Suomen menestyneinkään valokuvaaja, Elina Brotherus. Tänä keväänä hänellä on esillä Helsingssä kaksi yksityisnäyttelyä, ensimmmäinen Didrichsenin taidemuseolla ja toinen Helsinki Contemporaryssa. Brotherus esiintyy teoksissaan itse, mutta kuvat eivät ole omakuvia. Hän on kuviensa malli, kuten jo vuosina 2002–2008 kuvatun Model Studies -sarjan nimestä voi päätellä. Poikkeuksen muodostavat muutamat omaelämäkerralliset sarjat kuten Carpe Fucking Diem (2011–2015) ja 12 Ans Apres (1999 / 2011–2013).
Didrichsenin taidemuseon Vierailija-näyttely on taidehistoria- ja arkkitehtuuriviitteineen tyyppilistä nyky-Brotherusta. Aiemmin Maison Louis Carrén ja Villa Empainin kaltaisissa arkkitehtonisesti hulppeissa huviloissa työskennellyt Brotherus on kuvannut uusimman sarjansa arkkitehti Viljo Revellin suunnittelemassa Marie-Louise ja Gunnar Didrichsenin kodissa, joka nykyään tunnetaan heidän mukaansa nimettynä taidemuseona. Näyttelynsä teoksissa Brotherus esittää “vierailijan” hahmoa ja leikittelee samalla rakennuksen arkkitehtuurilla, interiööreillä ja taidekokoelmalla.
Teoksessa Peintre Au Travail, 2021 Brotheruksen hahmo tarkastelee Picasson kahta teosta, kollotypiaa sekä guassityötä, jossa taidemaalari on nimenmukaisesti työssään. Valokuvan voisi tulkita Brotheruksen omakuvana, mutta kuva on siihen liian etäännytetty: hahmo seisoo selin kameraan ja tälle valitut vaatteet ovat miestaiteilijalle tyypilliset – stereotypiasta puuttuu oikeastaan vain baskeri.
Huomionarvoista on, että miesten omakuvista ei juuri koskaan puhuta miesten omakuvina – sukupuoli ei ole miehille meriitti itsessään – eikä näin pitäisi olla naistenkaan kohdalla. Naisten on heikomman asemansa vuoksi täytynyt miettiä omakuvissaan sitä, kuinka he antavat itsestään mahdollisimman miellyttävän ja lahjakkaan vaikutelman portinvartijoina toimiville miehille. Tästä huolimatta naiset ovat tehneet kautta historian myös valtavan omaperäisiä omakuvia. Erityisesti naispuoliset valokuvaajat ovat olleet aina poikkeuksellisen taitavia käyttämään peilejä kuvissa.
Esimerkiksi Ilse Bingin Self-portrait with Leica, 1931 on monimutkaisen komposition taidonnäyte, jossa Bing esittää itsensä peilien kautta niin profiilissa kuin suoraan edestä päin. Kuva tulee mieleen Brotheruksen teoksesta Pink Bathroom, 2021. Didrichsenin vaaleanpunaisessa kylpyhuoneessa toteutettu teos jakautuu kahteen: diptyykin oikean puolimmainen osa esittää Brotheruksen hahmon profiilissa, vasemmanpuoleisessa hän katsoo suoraan kameraan.
Peili on tietysti usein metafora itsetutkiskelulle. Ripsun Personas-kirjan otsikkoaukeamalla taiteilija katsoo peilistä niin ikään suoraan kameraan eli katsojaan. Katse muistuttaa, että on lopulta laiskaa niputtaa kaikki naispuoliset taiteilijat yhteen, puhua ”naistaiteesta”. Naisten omakuva on oma genrensä, mutta se pitää sisällään valtavan määrän variaatiota teemoista välineisiin. Ripsuja on monta, kuten on muitakin taiteilijoita.
Iiu Susiraja, A style called a dead fish, MoMA PS1, New York. 20.4.–4.9.
Emma Sarpaniemi, Two Ways to Carry A Cauliflower, Valokuvakeskus Peri, 24.2.–26.3.
Ripsu, valokuvakirja Personas, 2023.
Elina Brotherus, Vierailija, Didrichsenin taidemuseo, Helsinki, 11.2.–28.5.