Perinteisesti ajateltuna kuvataiteilija katsoo jonnekin ja yrittää kuvata sen omien kykyjensä rajoissa, omalla tavallaan. Hän siis vain välittää muille, mitä oli nähnyt tuolla maailmassa. Taiteen historian saatossa tuo katse saattoi kääntyä itseenkin päin, taiteilija kuvasi itseään, aluksi ehkä vain siksi, että kaipasi harjoitusta kuvaamisessa ja oma itse ja peili olivat siinä nyt kätevimmin läsnä. Mutta taiteilijan ollessa itse oma kohteensa katsomisessa tapahtuu jotakin: itsestään selvyytenä otettu katseen objektiivisuus häiriintyy, tulee ajatuksia, näkevätkö muut tässä saman kuin minä, näkevätkö ne minusta jotakin, mitä minusta mieluummin ei tarvitsisi nähdä. Olenko samalla lailla kiinnostava kuin ne ihmiset mitä itse näen. Hassua, mutta sisäänpäin kääntymällä kollektiiviset näkemisen tavat vasta vahvistuvatkin kuvassa. Mukaan tulee vahvan tunteen tasolla yhteisön, yhteiskunnan odotusten ennakointi.
Jossain taiteen kehityksen myöhäisemmässä modernistisessa vaiheessa alkoi olla täysin relevanttia, että taiteilija ei kuvannut juurikaan tuota maailmaa tuolla, vaan katseli pääasiassa noita vahvoja tunteitaan ja ajatuksiaan ja teki niitä peilaavan teoksen, ehkä abstraktistikin. Oletus oli, että näin taiteilija pyrkisi olemaan täysin rehellinen, teeskentelemätön, laskelmoimaton, suora. Pyrittiin jälleen tavoittamaan objektiivinen ilmaisu. Teos toimisi, jos katsoja sitä laskelmoimattomasti ja rehellisesti katsomalla löytäisi itsestään samankaltaisia tunneliikahduksia.
Nykymaailmassa itsen kuvaaminen ja sen julkinen jakaminen on ottanut aivan ennennäkemättömän osan koko kuvallisesta sfääristämme. Omakuvaa tehdään nyt taiteessakin paljon, ja kuten tämän lehden artikkelissa kerrotaan, sillä myös tehdään yhteiskunnallisia asioita; muutetaan vaikkapa naisen kuvaamisen konventioita. Mitä henkilökohtaisimmasta tuleekin poliittista.
Myös tämänhetkisten nuorten taiteilijoiden teoksissa on, ymmärrettävästi, paljon itsen pohdintaa, katseen kääntämistä omaan tai kaltaisten kehoon eräänlaisena lähiyhteisön, ”meidän” omakuvana.
Mutta itseä ja kaltaisia kuvatessa herää kysymys poseeraamisesta eli joltakin näyttämisen yrittämisestä. Mille puolelle omakuva ja kehokuva asettuu? Onko se sittenkin pyrkimystä olla ulkoisilta avuiltaan ja herättämältään mielikuvalta ylivoimaisempi kuin muiden ilmiasu? Siis osallistumista ulkonäkökilpaan, eli muiden katseiden mukaan menemistä, siis myös ’epärehellistä’ omille tunteille. Ja millä tavoin se silloin vetoaa muihin ihmisiin, katsojan asemassa oleviin? Vai onko se poseeraamisen ja ulkonäkökilvan keinojen tutkailua ja niiden karnevalisoimista, ikään kuin yhteiskunnallista muutosvoimaa. Se puolestaan voi katsojissa aiheuttaa vapauttavaa ymmärrystä kuvattavana olemisen koodeista. Ja voihan sellainenkin vaihtoehto itsen kuvaamiselle olla, että pyritään vain näyttämään mahdollisimman vilpittömästi omat tunteet ja olemus, olemaan poseeraamaton. Mutta miten vilpittömäksi sitten oikein asettaudutaan. Onkohan siihenkin tietyt kaavat?
Ehkä vain taiteen omakuvien tekemisen kautta sellainenkin asia voi selvitä.