Ajatuksella Euroopan kulttuuripääkaupungista on ollut taustallaan koko Euroopan kulttuurisen olemuksen, siis identiteetin tarkastelu. Kulttuuripääkaupunkien kierrossa tuli myös huomatuksi, että Eurooppa koostuu myös erilaisista paikallisista osakulttuureista, pienemmistä identiteettiyksiköistä.
1800-luvulta lähtien taiteet olivat usein kansan, tai nationalismin rakentamisen palveluksessa, siis identiteetinrakentamistehtävässä. Nyt on tuntunut pitkään, että erityisesti kuvataide on ollut kulttuurin alueista vahvimpia identiteettien esittäytymispaikkoja. Esitetään sukupuolisia, fyysisiä, henkisiä tai diagnostisiakin identiteettejä, puhutellaan kaikenkaltaisia alakulttuureita.
Tärkein sääntö tässä uudemmassa näkemyksessä kai on se, että taiteella voi määritellä vain omaa identiteettiään. Eli hypoteettisena esimerkkinä, ruotsalaisen taiteilijan ei ole sopivaa esittää millaisia suomalaiset ovat.
Tässä lehdessä kirjoitetaan myös muotokuvataiteesta, joka on, omakuvaa lukuun ottamatta poikkeus tästä säännöstä, taiteilijahan yrittää tuoda esille, minkälainen toisen ihminen olemus on. Mutta ehkä muotokuvan tapauksessa ei olekaan kysymys identiteetin esittämisestä. tuntuisihan kai lähinnä häiriintyneeltä, jos joku identifioituisi muotokuvaansa. Muotokuvassa on nimensä mukaisesti kyse muodoista: ulkomuodosta, mutta myös yhteisöllisen arvostuksen tai ihailun muodoista.
Aivan tällä hetkellä oman kuvan ottaminen omaan määrittelyyn ulkopuolisen kuvailun sijasta näkyy saamelaistaiteen vahvassa nousussa. Kulttuuripääkaupunki Oulun taidemuseon päänäyttely on aktivistinenkin nykytaidenäyttely, jossa suurimmassa osassa ovat omaan historialliseen käsityötaiteeseen pohjaavat teokset. Tässä siis jopa koko nykytaiteen totuttuja käytäntöjä hieman sovitetaan omiksi.
Länsimainen taidekäsitys on ollut pitkään vahvasti yksilön kyvykkyyttä, poikkeuksellisuutta, hänen kiehtovaa identiteettiään huomioivaa. Identiteetti on ollut hermeettinen, oman itsen välitön purskahdus ja ennen kaikkea muista erottava tekijä. Ja tottahan onkin, että identiteetti alkuperäisenä psykologisena käsitteenä on lähinnä yksilön omaksuma suhde ympäröivään maailmaan.
Taiteilijasta itsestäänhän kai kaikki taide jossain määrin kumpuaakin, yksilön ekspressiona. Mutta taiteen ilmaisu on ollut aina lähtökohdaltaan jotakin muuta kuin yksilön heijastumaa, se on aina ollut yhteisön, tietyn omaksutun kulttuuripiirin, ilmentymää. Se rakentaa kuvaa siitä mitä yhteistä tietyllä ihmisryhmällä sosiaalisine tapoineen, olemuksineen, ajattelun rakenteineen ja henkilöhistoriallisine taustoineen voi olla.
Vaikka identiteettitaide helposti näyttäytyy aktivistisessa vaiheessaan muuhun eroa tekevänä, äärimmillään jopa ulossulkevana taiteena, sen lopullinen ja kaunein tehtävä lienee kuitenkin edes jonkinlaisen yhteenkuuluvuuden tunteen rakentamisessa, enemmän kuin erojen tekemisessä ja niiden vahvistamisessa.
Pessi Rautio