Kuin varkain, julkisia taideteoksia on viimeisten kymmenen vuoden alettu tilata Suomessa enemmän kuin koskaan.
Se, että on olemassa sellainen käsite, kuin ”julkinen taide” kantaa mukanaan tietysti myös sen, että on oltava sitä toistakin taidetta. Olisiko se sitten ”epäjulkista”, vaikkapa henkilökohtaisempaa, yksityisempää ja intiimimpää?
Ehkä karkeasti jaoteltuna noin voi olla, siis se taide, joka ei ole ilmaiseksi kaikkien nähtävillä olisi mahdollisesti jotenkin pienempää, kuin syliin mahtuvaa ja henkilökohtaisemmin puhuttelevaa. Olisiko tämä toisin sanoen se taideteosten suunnaton valtaosa, joka on yksityisten ihmisten ostettavissa, ja josta nautitaan yksityisissä kodeissa tai firmojen suljetummissa huoneissa? Erotteluun on läheisesti liittynyt ajatus, että julkinen taide on taiteilijalta tilattua, siis taiteilijalle maksun saaminen työstä on jo sovittu ja tuo kaikki muu taide on jo valmiiksi tehtyä, jota sitten yritetään kaupata.
Tämäntapainen jaottelu on voinut ollut aikaisemmin selkeä. Tosin on puhuttu myös ”puolijulkisesta” taiteesta, jolla tarkoitetaan niitä teoksia, jotka ovat nähtävillä vaikkapa virastoissa, yhtiöiden auloissa, sairaaloissa, joita ei ihan aina kuka tahansa pääse katsomaan ja joka myös useimmiten on sitä samaa, jota ostetaan ”valmiina teoksina” taiteen markkinoilta.
Mutta kuvataide muuttuu, ja niinpä yhä useammin näkee taidemuseoissa – ja muuten ilmaiseksi gallerioissakin taidetta, jonka ensisijainen tarkoitus on olla installoituvana kokonaisuutena vain tuon näyttelyn ajan ja paikan puitteissa. Vaikka kokonaisuus ei aivan yksi kokonaistaideteos olisikaan, niin näyttelyn erikseen nimetytkin teokset saattavat tuntua toisistaan irrottamattomilta, kun merkitys valkenee täysin vasta niiden vuorovaikutuksessa. Teosten myytävyys on tällöin toisarvoinen seikka taiteen olemassaolon kannalta.
Onko tämä taide siis oikeastaan julkista, ollessaan nähtävillä meille kaikille, jotka taidetta haluavat nähdä – sen ajan, kun ne galleriassa ovat? Nekin tiivistävät ja osoittavat meille merkityksellisiä asioita, tapoja nähdä ja kenties ajatellakin toisin kuin jokapäiväisessä arjessa.
Jos näin on, niin ongelmaksi jää, kuka maksaa tästä julkisesta taiteesta taiteilijalle, kun ei ole tilaajaa, ei ehkä ostajaakaan? Ratkaisuksi tässä tilanteessa on otettu jo osittain käyttöön taiteilijapalkkio, eli korvaus taiteilijan ”näyttelyn eteen tekemästä työstä” ja pohdinnassa on siitä vielä pitemmälle ja säännöllisemmäksi viety versio, taiteilijapalkka.
Kun julkinen taide näyttää nyt muutenkin olevan suuntautumassa entistä ajallisempiin ja väliaikaisempiin muotoihin, niin voisi ajatella, että gallerioidenkin esittämä taide on eräs osa julkisen taiteen aluetta. Siksi siihenkin voisi osoittaa hallinnossa varoja, siinä missä paikoillaan pysyvämmälle julkiselle taiteelle, kun satsaus julkiseen taiteeseen tuntuu olevan rahoituksessakin näkyvä trendi. Mutta samalla myös gallerioiden, tässä ajatusmallissa noiden julkisten taiteen näyttöalustojen olemassaolo olisi jotenkin taloudellisesti varmistettava. Yhtälö ei ole ihan helppo.
Pessi Rautio