Vuosi sitten Kalervo Palsan (1947–1987) syntymästä tuli kuluneeksi 75 ja kuolemasta 35 vuotta. Sen kunniaksi taiteilijat Juha Allan Ekholm ja Tuomo Kangasmaa kutsuivat koolle neljä muuta teemalle läheistä taiteilijaa. Tarkoituksena oli kunnioittaa taiteilijan muistoa vuoden kestävällä projektilla hänen kotikunnassaan Kittilässä. Projektia tuki Kauko Sorjosen säätiön ylläpitämä Palsa-museo ja Kittilän kunnan kulttuuritoimi.
Koolle kutsujat olivat kokeneet Palsan legendan jossain määrin kliseytyneen vuosien saatossa ja halusivat uutta näkökulmaa. Kangasmaan pohdinnan tuloksena teemaksi juhlavuodelle ilmestyi hymypojan käsite. Wikipedian mukaan Hymypoika ja -tyttö luojanaan kuvanveistäjä Heikki Nieminen (1926–2016) on ”Suomen laajimmalle levinnyt kuvanveistotaiteen saavutus”, joka hymyilee jo muutamassa sadassatuhannessa kodissa. Kyseessä on siis tämä kirjahyllyyn mahtuva pieni patsas, joka hivenen salamyhkäisesti on vuodesta 1954 lähtien ilmestynyt palkintona aina niille kaikkein reippaimmille ja kuuliaisimmille koululaisille.
Reijo Raekallio, Hymypoika 2022, öljy kovalevylle. Kalervo Palsa muuraamassa Reijo Raekallion galleria-ateljeen sokkelia Kitilän Pöntössä kuolinvuonnansa 1987.
Ymmärrän heti, miksi tämä ansio kuuluu vihdoin myös Palsalle. Se on se aspekti, joka Palsa-diskurssista on tähän mennessä puuttunut mutta joka silti on lopulta se totuudenmukaisin ja kirkkain. Sillä Palsan saagahan on kristusmainen, dionyysinen, taiteilijan arkkityyppi. Hän oli köyhyydessä ja elon raadollisuuksien ympäröimänä varttunut mutta silti lahjakas, kirjallisesti sivistynyt ja myöhemmin matkustellutkin mies. ”Rakastuin New Yorkiin”, sanoi hän Lapin radion haastattelussa. Taiteessaan hän kuvasi usein eksistentialistisia, kammottaviakin ja samalla kielletyn hedelmän tavoin kiehtovia aiheita – seksiä, väkivaltaa ja kuolemaa sekä näiden yhdistelmiä traagisissa mutta usein myös vitaalisen hirtehishumoristisissa sävyissä. Iso osa hänen teoksistaan vain paljasteli niitä brutaaleja ilmapiirejä, joita ihmisyhteisöissä kenenkään myöntämättä hengitettiin.
Palsa ilmaisi rehellisesti kaikkein epäkorrekteimmatkin havaintonsa. Hän ei jättänyt mitään luurankoja sen enempää omiinsa kuin yhteiskunnankaan komeroihin. Ja kun tähän yhdistää sen, että hän kuoli kiusattuna Pohjolan perukoilla, kylmässä, pikkuisessa mökissään keuhkokuumeeseen, jää hän meille pelkästään puhtaaksi ja hyväksi uhriksi, taide-uskonnon marttyyriksi Suomen taiteen mytologiassa.
Juuri pyhimyskuva tulee mieleen, kun katson Palsan ystävän, taidemaalari Reijo Raekallion tähän projektiin tekemää muotokuvaa. Maalaus kuvaa Raekallion muistoa hänen galleria-ateljee-talonsa sokkelin muuraamisesta, jossa Palsa työskenteli apuna. Palsa, johon yleisissä mielikuvissa usein liitettiin viinaan ynnä muihin synteihin lankeaminen, oli kuulemma tuohon aikaan siisti, kiltti ja raitis. Raekallion maalaus julkistettiin muuraustapahtuman vuosipäivänä heinäkuussa 2022.
Eräs Essi Korvan Markiisi De Palsa -nimisen, viinipullon sirpaleistakin rakentuneen teoksen sijaintipaikoista oli kiihkeän talviturismisesongin aikaan Levi-infossa. Sen valvovan katseen alla turistit suunnittelivat matkaohjelmiaan. Viinipirut oli yksi Palsan taiteen aihepiiri ja inspiraation lähde.
Rakas Palsa
Palsaan ihmisten on helppo kohdistaa rakkautensa. Tämä kaikki välittyy siitä näyttelystä, joka nyt on koottu Rovaniemen taidemuseon kirjastoon. Esillä on siis Hymypojan vuosi -projektissa vuoden mittaan julkaistut teokset. Ekholm kertoo, että projekti ei olisi sopinut mihinkään museo- tai galleriatilaan, vaan ideana oli toimia kaupukitaiteen tavoin yllätyksenomaisesti – ja niinkin, että ihminen ei välttämättä edes tiedä näkevänsä taidetta. (Modernistinen taide-uskontohan on toiminut täsmälleen päinvastoin: taiteeseen tulee nimenomaan osata asennoitua taiteena, jotta se kunnolla ja autonomisena omassa voimassaan toimisi.)
Hyvänä esimerkkinä kaupunkitaiteesta on Ekholmin Pikku-Kalle-niminen esineinstallaatio. Hymypoikapatsasta muistuttavat 75 erikokoista 3d-tulostetta alkoivat löytyä Kittilästä varsin nasevista julkisista paikoista, kuten kirkosta, kaupasta tai vaikkapa Teboilin vessasta, pöntön vieressä olevasta vessapaperitelineestä. Nyt teline on esillä kirjastossa ja sehän on kuin tissit, ja tissit kuin cumuluspilvet, joiden päällä hymypoika nyt huilailee autuas ilme kasvoillaan. Nänneistä ruutaava vessapaperi on valkoista hattaraa, ja Palsan Kalle, tuo seksuaalisen turhautumisen suurmestari, on taivaassaan.
Museon kirjasto on mitä sopivin paikka tällaiselle teokselle, tila jo valmiiksi kognitiivinen, altis kuvan lukemiselle, visuaalis-semioottiselle mietiskelylle. Mutta onko Teboililla piipahtajan ollut mahdollista oman suorituksensa tiimellyksessä ammentaa tästä assosiaatiopajatsosta?
Jyrki Siukonen, Doppelgänger, 2022. Taiteellaan poroporvarillista arvomaailmaa vastaan käynyt Palsa oli jo nuorukaisena kirjallisesti sivistynyt.
Nimeämällä Hymypoika-Palsa nyt vielä Pikku-Kalleksi (ven. Vovochka, ransk. Toto) yhdistää Ekholm häneen tuon kaikkien kansojen suosiman, suorapuheisen mutta hyväntahtoisen viikarihahmon, joka on tuttu lukemattomista kaskuista. Lille Kallen rivohkoissa letkautuksissa ilmeni aina totuuden siemen.
Pikku-Kalle oli myös liveart-interventio, joka tapahtui mm. Palsan syntymäpäivänä. Eri puolilla Kittilän keskustaa saattoi silloin törmätä polvihousuihin ja 70-luvun keltaiseen Silja Line -lippikseen pukeutuneeseen Ekholmiin, joka seuraili ihmisten arkisia tapahtumia.
Nouse Kalle!
”Syntynyt Kittilään PIKKU-KALLE ”Oi autuutta, oi päivää ihanaa”” – Palsan syntymäpäivänä ilmoitti Ekholm Pikku-Kallen syntymästä myös lehtien syntyneitä-palstalla. Ja näyttelyn viimeisenä sunnuntaiaamuna, Palsan 76-vuotispäivänä, oli hän asetellut Rovaniemen taidemuseon oven eteen aidon hymypoikapatsaan ja sen ympärille projektin taiteilijoilta tervehdyksenä kuusi hautakynttilää, joista heijastustensa kanssa muodostuikin 12 kynttilää.
Tällaiset syntymän ja kuoleman rituaalit tuntuvat Palsan tapauksessa miltei spiritismin tavoin kutsuvan Kalervoa vierailuille keskuuteemme. Ihmisten kokemuksiin Palsasta liittyy nimittäin usein yliluonnollisen tuntu. Ennen museoksi perustamistaan etelästä tulleet taide-entusiastit eivät kuulemma millään meinanneet löytää Palsan Getsemaneksi ristimää ateljeemökkiä, vaikka se sijaitsee keskellä kylää muiden talojen saartamana. Kyseleminenkään ei tuottanut tulosta.
Myös Ekholm kertoo, että kun hän kulki Pikku-Kalle-vermeissään kohti Getsemanen puutarhaa esittääkseen performanssin Palsan kuoleman vuosipäivänä, näki hän yhtäkkiä naapuritalon ikkunassa flanellipaitaisen miehen, jolla oli kantikkaat silmälasit. Itse Palsako? ”Seisoi siinä olohuoneessa ja katsoi, että tuossa se menee. Tämmöisiä sattuu.”
Toinen kyseisen performanssin tekijöistä Veera Kaamos Pitkänen oli itse paikalla myös Palsan oikeissa hautajaisissa. Kappelissa lausuttiin silloin okkultisti Swedenborgin (1688–1772) teosta Taivas ja helvetti. Pitkänen itse oli vasta 3-vuotias. Palsa oli eläessään toivonut, että hänen arkkuunsa laitettaisiin sitten aikanaan hänen puukkonsa mukaan alisiin. Arkkua ei kuitenkaan ollut hautajaisissa lupa avata, ja niinpä hänen ystävänsä taiteilija Markku Kolehmainen tiputti puukon alas hautaan. Mutta puukko jäikin törröttämään pystyyn arkun kanteen. Ja siinä samassa pikku Veera huudahti ”Kukkuu! Kalle nukkuu!” heittäen kimpun ruusuja hautaan arkun päälle puukon viereen. Hymypojan vuoteen Pitkänen on tehnyt juuri tuota tapahtuman puukkoa ja kukkia esittävän pronssivaluveistoksen.
Kalervo Palsa -healing
Vuotuisten Kittilän Staalon festien yhteydessä syyskuussa järjestettiin Tuomo Kangasmaan ohjaama yhteisöllinen savimuotoilupaja Kalervo Palsa -healing. Vastaavaa konseptia Kangasmaa oli kokeillut myös vuonna 2014 Kemissä järjestäessään Eino Tainio -healingin. Osallistua sai kuka halusi, ja jotkut osallistuneista kyläläisistä olivat tunteneet Palsan jopa henkilökohtaisesti. Lämminhenkisen mutta silti jotenkin animistisen kuuloisen tapahtuman tuotoksissa huomio kiinnittyy sormien saveen jättämiin herkkiin jälkiin. Aiheet liikkuvat Palsa-kuvastossa: hyväntuulisen elinvoimaisia pimppejä ja kikkeleitä hirttosilmukkoineen, hiihtäjähahmo hiihtelemässä huoneessansa, kirkkovene oikeinpäin, ja eräässä veistoksessa pääasiana teksti: Kalle ui ajassa. Joku on tämän sanonut aikaisemminkin. Mutta kuka?
Kaiken kaikkiaan Hymypojan vuosi -projektin teokset näyttäytyvät konteksteissaan suorastaan rituaaliesineinä taiteen arkaaisissa merkityksissä. Niille on pidetty julkistajaisia, niitä on siirretty eri paikkoihin levittämään vaikutustaan ja niihin on muutenkin asennoiduttu jotenkin maagisesti – ikään kuin teoksilla koodattaisiin Palsan elämässä tapahtuneita asioita geneettisen muistimme ikuisiin kronikoihin. Teosten kierrättämistä eri paikoissa aiotaan jatkaa ja suunnitteilla on valmistaa niitä lisääkin.
Alan nähdä Palsan tulevaisuutta suojelushenkimäisenä, rinnastuen länsiafrikkalaiseen kujeilijajumaluus Legbaan, jonka toteemit törröttävät valvomassa kylien tai talojen reviirejä – suvaitsemattomuuden ja muun pahuuden värähtelyiltä. Kenties taiteen funktio noin yleisemminkin on tuon suuntainen.
Hymypojan vuosi – Nykytaiteen tulkintoja Palsan perinnöstä, Rovaniemen taidemuseo, 27.1.-12.3.2023