Yksi vaikuttavimmista milloinkaan näkemistäni maalauksista ei ollut suuren suuri eikä pienen pieni, ei siis mikään Mona-Lisa eikä Rothko eikä Kiefer. Perussettiä, puolitoista metriä kanttiinsa, ikävystyttävä harmaa skaala, tappavasta harmaudesta lohduttomat valokohdat nostettu esiin yhtä mitäänsanomattomilla sävyillä kuin mitä koko maalaus oli. Se oli muotokuva. Siinä istui Isä Aurinkoinen.
Lorun loppu. Näyttely kokonaisuudessaan esitteli Neuvostoliiton taidetta nuoren valtion alkutaipaleelta. Ja kyllähän me tiedämme, mitä siellä oli: ne rodtsenkot ja malevitsit monokromeineen ja mustan neliön siivittämänä uskona korkeampaan todellisuuteen. Pieni musta neliö kätkisi sisäänsä kaikki auringon sävyt ja valovoiman. Ja sitten tuli setä Stalin.
Ja todellinen megatrendi. Se toki oli kypsynyt vallankumouksen saatossa, lähes luontevasti, sillä suprematismi piti sisällään utopian, ideaalin maailman, jossa viimeisetkin maalaukset olisi tehty, ja sosialismi oli toteutunut utopia, joka ei enää tarvinnut muuta kuin kuvia itsestään. Sosialistinen realismi esitteli meille toteutuneen paremman maailman.
Se esitteli meille muutakin. Iloton ja valoton herra Stalin oli yli-ihminen, lihaksi muuttunut maailmanparantaja. Kollektiivin ainut yksilö. Hänellä oli suunta ja tarkoitus. Maailmassa on vain yksi nero, älä tunnusta muita neroja. Ohjelmanjulistus, jolle on helppo hakea kaikupohjaa. Elämä muuttuu ymmärrettäväksi suureeksi, kukaan ei ole ylitse muiden – paitsi se yksi – joten jopa maalaustaidetta voi rauhassa harjoittaa ilman riipivää kateuden tuskaa. Kukaan ei maalaa traktoreita toista paremmin. Eikä ilmaise itseään. Sosialistinen realismi ilmaisi kollektiivista tajuntaa, eli ei ketään, eikä oikeastaan mitään, sillä kollektiivi muodostuu yksilöistä, mutta sosialistisen realismin maailmassa heitä ei ole. On vain vankkumaton proletariaatti ja heidän edustajansa.
Tyylisuunta virallistettiin vuonna 1934, alun perin kirjailijoiden käyttöön, jotta Bulgakovin Mestari ja Margarita voisivat jättää Moskovan rauhaan, työn sankarit eivät tarvitse fantasiamaailmassa leijuvia sekopäitä sen kummemmin kuin mustia neliöitä. Ihan syystä. Moskovaan saapuva saatana lainaa näkynsä tohtori Faustuksesta, länsimaisen ajattelun peruspilarista, jossa yksittäinen neropatti huijaa itseään pirua, oman tahtonsa ja ajattelunsa voimin – jumaliakin mahtavampi ihminen. Ja auringon vangitseva musta neliö kertoo samaa tarinaa yksilön mahdollisuuksista. Siis huuhaata.
Näennäisrealistinen kuva proletariaatin yhteen liittämistä sankarihahmoista hallitsikin suurta osaa maailman taiteesta aina Neuvostoliiton luhistumiseen asti eli vuoteen 1991. Tässä kannattaa kuitenkin unohtaa tyyli ja muoto ja kieli. Tässä on kyse valtiovallan suhteesta taiteeseen. Käytössä on hyvin yksinkertainen kapitalistinen logiikka: maksaja päättää, myös sosialismissa.
Mukana on toinenkin logiikan muoto; yhteisön määräysvalta, joka diktatuurissa huipentuu kaikkia yksilöitä sitovaan superyksilöön, jonka näkemys sitoo yhteisön yksilön yli eikä tämä toimi ilman yhteisön jäsenten sitoutumista. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Tässä kolmen muskettisoturin tunnuslauseen mukaisessa maailmassa ei kannata sen neljännen paljoa piipittää.
Stalinilla itsellään tuskin oli suuria taiteellisia intressejä. Vallankumousvuosina ja Leninin vallassa kommunistisen doktriinin myötä taide kuuluikin kansalle, yläluokkaisen porvarillisuuden aika oli ohi ja taiteen tulisi palvella massoja. Modernististen aatesuuntien kyllästämä julistetaide sopikin paremmin kuin hyvin tähän tarkoitukseen, ja alkuvuosien avantgarde tarjoiltiin edistyksellisenä uskona, sosialismin edetessä kansan parasta palvelua edusti sitten sosialistinen ideaali ja suuri johtaja. Mikäs siinä. Sen lauluja laulat ja niin edelleen.
Samalla Stalin tuli käytännössä lakkauttaneeksi taiteen siinä mielessä kuin itse sen ymmärrän, Nyt en puhu muiden ymmärryksestä, sillä oleellisin kysymys on yksilöllisessä ilmaisussa ja omassa ymmärryksessä. Luovuuden syvin ydin on minuudessa ja ajattelun vapaudessa. Näin siis minun ja myös Juice Leskisen mielestä: ”On ajatuksen juoksu vapaa eikä nivelet ruostu”. (Rokkaan). Eikä tässä kaivata muita auktoriteetteja.
Maailmassa on vain yksi nero, älä tunnusta muita neroja.
Tähän uuteen uljaaseen neuvostoihmiseen liittyi myös moraliteetti. Oikeassa olemisen ideaali, joka ohjaisi sekä yksilön että hänen ystävänsä kulkemaan oikeaa tietä, josta poikkeava lakkaa olemasta kenenkään ystävä. Moraalioppi oli selkeä, ja aikoinaan Aleksanteri Ahola-Valo sai kutsun GPU:n, Neuvostoliiton salaisena poliisina toimineen poliittisen hallinnon toimistoon Minskissä. Taiteilija kysyi, mitä pahaa hän oli tehnyt saadakseen tällaisen kutsun. Vastaus oli selvä: “Hyvää tekemään kutsuimme”. Mitäpä siinä sitten muuta kuin tekemään sitä hyvää.
Esimerkkejä neuvostotaiteesta – tai oikeammin kyseessä on se kuuluisa tekotaide aidoimmillaan – on sitten netti pullollaan, mutta konkreettisemmin tämä valottuu yksilöiden kautta. Työskentelin aikoinani ranskalaisen galleristin kanssa, joka sai luokseen siperialaisen nuoren maalarin. Galleristi totesi, että ei näin ja esitteli sitten taiteilijoitansa. Taiteilija tutki teoksia tarkkaan, sulki oven perässään ja palasi kuukauden kuluttua. Nyt hänellä oli täydellinen kokoelma gallerian taiteilijoiden teoksia, ehkä jopa parempia kuin alkuperäiset. Galleristi ei voinut muuta kuin todeta että ei näinkään. Toinen esimerkki kertoo venäläisestä taideopiskelijasta, joka piilotteli abstrakteja maalauksiaan sängyn alla näyttääkseen niitä iltaisin vaihto-opiskelijoille, sillä moinen porvarillinen hapatus johtaisi vielä 1990-luvulla opettajakunnan epäsuosioon ja tämä puolestaan näkyisi opintojen rahoituksessa.
Kaikkien maiden hallitukset tuntuvat haluavan taidetta, muodossa tai toisessa. Yhteiskuntarakenteen kannalta tässä nousee esiin oleellinen kysymys, mitä ja miten, kuka maksaa ja mistä. Meillä toimikuntien rajaamaa taidetta ja käsivarren mitalla. Tämä tarkoittaa valtiorahoittajan etäisyyttä rahoitettaviin, ja siinä vertaisarviointia harjoittava toimikuntalaitos on ensisijaisessa roolissa. Sosialistinen realismi puolestaan ei ollut toimikuntien taidetta. Se oli valtion.
Mitä valtion rooli taiteeseen sitten tarkoittaa, näyttäytyy parissa esimerkissä. Kaksi sodan muistomerkkiä. Stalingradin taisteluissa kuolleiden muistomerkki ”Äiti synnyinmaa”- patsas nykyisen Volgogradin Mamajev Kurgan -kukkulalla ja oman talvisotamme muistomerkki, Valon tuoja Helsingin Kasarmitorilla. Jevgeni Vutšetitšin ja kumppaneiden rakentama miekallaan suuntaa näyttävä naishahmo tuo sankarillisuudessaan mieleen Delacroixin kuuluisan kansaa johtavan Vapauden. Sukupuolella on tässä väliä: sodan sankareina näyttäytyvät rohkeat ja uhkeat naiset. Sitten päästään pikku eroihin: Eugène Delacroix’n teos osallistui taidenäyttelyyn, josta Pariisilainen Luxembourgin museo sen hankki kokoelmiinsa.
85 metriä korkea ja 8000 tonnia painava patsas kaukana idässä ei osallistu mihinkään näyttelyyn, se on itsessään näyttely, ja vaikka se haluaisikin olla muistomerkki sodan uhreille, se ei sitä ole. Se on Suuri ja Mahtava. Ja komealta kuvissa näyttää. Samoin kuin Delacroixin maalaus. Mutta Delacroixin maalauksen on tilannut hänen oma kunnianhimonsa. Sieltä sitten löytyvät idealisoinnin sfäärit ja nykykatsannossa perin seksistinen ote, jotka luontevasti siirtyivät venäläiselle kukkulalle, valtion palvelukseen. Mutta jätetään nämä nyt rauhaan ja siirrytään Kasarmintorille. Pekka Kauhasen veistos on teräksisen pallon päällä asennossa jöpöttävä sotamies Tuntematon. Täynnä reikiä. Tässä miekkosessa on yhtä vähän sankaruutta kuin välieräotteluista pudonneissa jääkiekkoilijoissa. Ihmisyyttä senkin edestä. Ja tätä varten eli ihmisyyden vuoksi me tarvitsemme taidetoimikuntalaitosta ja vertaisarviontia ja niiden itsenäisyyttä. Valtiollinen antisankari kuvastaa suhdetta, jossa maksaja antaa taiteilijansa häärätä rauhassa.
Ihan hyvä niin, sillä harva meistä kaipaa ministeriön ohjaavaa kättä
Sähköisen ja immersiivisen taiteen vallatessa markkinoita unohtuu helposti, että elektronien ja pikselien tuoma varsinainen megatrendi ei ole ne screenillä hyppivät valot ja energiasyöppö krääsä, vaan anonyymi yhteisöllisyys. Esimakua antoi Sauli Niinistön muotokuva, jossa sata taiteilijaa suosiolla unohti identiteettinsä tuodakseen yhden ruudun valtionjohtajan kasvoihin. Mukavan yhteisöllistä, mutta sai samalla tuntemaan kiitollisuutta valtaoikeuksien rajoittamista kohtaan.
Julkiseen tietoisuuteen immersiivisyyden tuonut Amos Rexin vallannut avajaisnäyttely oli kollektiivisen teamLabin tuotantoa ja hiljattain Helsingin Sanomissa suitsutettu multimediauniversumi Monet2Klimt on puolestaan saksalaisen Renaissance GmbH:n käsialaa. Tekijänä se Odysseuksen harharetkistä tunnettu Ei Kukaan. Meillä on silti edelleenkin Monet ja Orangerie ja pensseleillä maalatut lumpeet. Siinä on joku ja siinä on sitä jotain.
Mutta se jokin elää anonymiteetin maailmassa veitsenterällä. Tästä esimerkki löytyy Sébastien Piquemalin kirjoittamasta artikkelista julkaisussa Revue de Paris 44. ”Taide on paremman maailman esteenä” Tekstin keskeisenä ideana on toksisen markkinaliberalismin yliote nykytaiteessa, syynä nykykapitalismin globaali muoto, jossa yltiöindividualistiset taiteilijat itsensä brändäämisineen ja verkostoitumisineen ovat olleet esikuvana perinteisen palkkatyon prekarisoitumiseen. Ratkaisuna yleiseen kurjistumiseen taiteilijoiden tulisi olla esikuvina ja vaientaa egonsa kutsu ja työskennellä anonyymisti oman yhteisönsä nöyrinä jäseninä.
Arvoitukseksi jää, miten se sitten tapahtuu. Ehkä yrityshautomoissa. Tai Proletkultin suojissa.
Varmasti hyvää tarkoittava teksti. Minskin valtiollinen poliisikin tarkoitti hyvää. Ja moni muu. Hyvä on kuitenkin hankala asia. Indonesialainen taiteilijakollektiivi Taring Padi ajoi itsensä antisemitistiseen asemaan Kasselin Dokumentassa menneenä kesänä teoksellaan People’s Justice. Stereotyyppisen juutalaispilakuvan esitteleminen nykypäivän Saksassa ei paranna maailmaa eikä palestiinalaisten asemaa Israelissa. Eikä Ukrainan sota lopu sillä, että Kaj Stenvall maalaa Putineja Suomessa, vaikka eittämättä siihen pyritään. Mutta Stenvall sai aikaiseksi kursorisen keskustelun itsesensuurista ja näyttelyinstituutioiden logiikasta, tässä tapauksessa Turun Logomo ilmoitti lopulta kaipaavansa isompaa – ei suurempaa. Mutta tässä ei ole oleellista taiteen suuruus. Oleellista on se, että kapitalistinen logiikka pitää huolta myös Stenvallista ja Putinin kuvista tarjoamalla näyttelytilan Turun Taiteen talosta. Moniarvoisuus elää tämän päivän Suomessa, eikä tässä ole kyse hyvästä eikä pahasta eikä koosta eikä suuruudesta vaan juuri siitä, mitä Isä Aurinkoinen ei voinut sietää: eriävistä näkökulmista. Stenvallin kuvien aiheellekin se on hankala asia.
Ja monelle muulle. Me emme elä täällä missään herran kukkarossa, takavuosien kampanjointi pahaa vastaan sai opetus- ja kulttuuriministeriön haikailemaan eettisen toimielimen perustamisesta taiteen alueelle. Voin vain kuvitella Ahola-Valon tunnelmia hänen saadessaan kutsun keskustelemaan etiikasta toimielimen eteen. Meillä ministeriö ottikin sitten hieman takapakkia, ja päätti antaa taiteilijajärjestöjen yhteistyöjärjestölle Forum Artisille tehtäväksi laatia hyvää tekevä ohjeistus pahaa tahtoville taiteilijoille.
Nyt siitä on saatu ulos pilottiversio.
Kuvataiteilijan näkökulmasta tarjolla on lohdullinen listaus täynnä triviaa ja tyhjänpäiväisyyksiä, jotka eivät kuvantekijöitä koske. Ihan hyvä niin, sillä harva meistä kaipaa ministeriön ohjaavaa kättä, tällä ohjeistuksella melkein kuka tahansa voi tehdä lähes mitä tahansa, sen verran kuin kukkaron nyörit ja yleinen lainsäädäntö antavat myöten. Nyt nähty ei kaiva esiin traktoriaiheisia maalauksia, sen kummemmin kuin Putinejakaan. Tosin tässä tekstissä ei kuvataidetta siinä muodossa kuin se Suomessa esiintyy ei tunneta: “Olenko ottanut riittävästi huomioon, että taiteilijoiden ja muiden kulttuurialan ammattilaisten tulee voida kattaa työllään elinkustannuksensa?”
Lähes hirtehinen huomio maailmassa, jossa artisti edelleenkin joutuu maksamaan. Mutta maailma muuttuu, ja ehkä tässä voisi siteerata Gerhard Richteriä: “Taide on toivon korkein muoto”. Joten toivotaan, toivotaan.