Kuitenkin on eräs käyttögraafisen kuvataiteen muoto, pilapiirros, pilakuva tai karikatyyri, jossa varsin usein on poliittinen tai yhteiskunnallinen sanoma. Mutta oleellista on, että tämän kuvallisuuden on myös oltava edes jostain kulmasta humoristista.
Ja ehkä juuri tuon yhteiskuntaan suuntautumisen myötä, osa pilapiirtäjistä on sisällytetty osaksi kuvataiteilijoiden kaanonia – mutta ehkä myös siksi, että he eivät olleet varhaisten sanomalehtien painolaattojen kaivertajia, kopioinnin ammattilaisia, vaan itsenäisesti, omasta päästään kuvaa hahmottelevia henkilöitä – siis taiteilijoita.
Kuuluisimpia sellaisista, ja samalla sanomalehtipilapiirtäjien esikuva, on Honoré Daumier (1808 – 1879), jonka kiehtovaa kuvamaailmaa on nyt nähtävissä Mikkelin museossa Tallinnassa. Se näyttää hetken, jolloin taidesalonkien ulkopuolella, massamediassa näkyvä kiehtova ja laadukas kuvataideteos saattoi tosiaan tehdä edes jonkinlaista yhteiskunnallista vaikutusta, ehkä niin, että kuvan katsoja saattoi havaita maailmasta, yhteiskunnasta tai politiikasta jotakin, mitä hän ei jo ennestään ollut ajatellut.
Honoré Daumier. Bismarckin painajainen. – Kiitos! Sarjasta Actualités. Litografia, sinkografia. Le Charivari. 22.8.1870. R. Paul Firnhaberin kokoelma. Ranskan–Preussin sodassa sai surmansa 139 000 ranskalaista ja 50 000 saksalaista sotilasta.
Kenties Daumierin hyväksymisessä historialliseksi kuvataiteilijaksi vaikutti myös se, että vaikka hän aloitti teininä litografin apulaisena ja teki kaikenlaista kaupallista käyttökuvaa lehtiin, niin hän oli myös itse asiassa taidokas varhainen realistimaalari, joka sai maalauksiaan salonkiin jo 20-vuotiaana, mutta jolla oli ajalle tyypillisesti ensimmäinen soolonäyttely vasta viisikymppisenä.
Daumier oli siis kisällinoppinut lahjakkuus, litografiaviiva on suvereenin sujuva, mutta ei maneerinen, huolettoman taitavat ja osuvat varjostukset ja toonipinnat ovat keinovarastoa, jota tämän jälkeinen pilapiirros on hyljeksinyt, tai ei ole näin elegantin tehokkaasti osannut.
Daumierin piirrosten alla oli yleensä teksti, mutta niin taitava hän oli, että varsin harvoin itse kuvahahmoissa on teksti, joka kertoo mitä tämä hahmo symboloi – käytäntö, joka myöhemmin yleistyi.
Pilailla ja pilkatahan aina voidaan, mutta mitä asiaa Daumier oikeastaan ajoi lehdissä La Caricature tai Le Charivari, erityisesti Ranskan viimeisen kuninkaan Ludvig Filip I:n valta-aikana? Hän pilkkasi – silloin kun sensuuri ei ollut kovimmillaan – epärehellisiä poliitikkoja, rikasta porvaristoa, kirkkoa, kouluja ja oikeuslaitosta, aina silloin kun hän näki ne kansaa alistavina vallankäyttäjinä. Hän toteutti siis tavallaan lehdistön asemaa neljäntenä valtiomahtina, valtaapitävien tarkastelijana ja arvostelijana. Tällaisen ylöspäin lyömisen ajatus oli aikanaan radikaali, nykyään sellaisen voi myös nähdä äärimuodossaan todellisuuden kieltävänä populismina. Mutta Daumierin näkemyksessä oli kuitenkin sävyjä, pilkattavillakin oli usein myös inhimillinen piirre olemuksessaan.
Kun 1800-luvun valtiomuodoltaan vaihtelevassa ja kahden vallankumouksenkin läpikäyvässä Ranskassa tiukka sensuuri aika ajoin koveni, Daumier ikään kuin pehmensi tuotantoaan ja teki hellän rakastavalla pilkalla sosiaalista satiiria, kuvasi kansan ja keskiluokan koomisuuksia, hupsuakin käytöstä, hassuja ihmisiä, siis niitä, jotka vallanpitäjien alla joutuivat elelemään. Hän siis tavallaan iski alaspäin, tai ehkäpä omalle tasolleen, mutta varsin pehmeällä kädellä. Hämmästyttävästi tämä melkein parisataa vuotta vanha huumori on toisinaan varsin rakastettavaa. Kun veitikkamaisuus, koomiset vakiohahmot ovat tässä vielä tuoreita, juuri tietystä taiteilijan muuntelemasta realismista vasta muotoutumassa, se on hienoa!
Honoré Daumier (1808‒1879). Katsokaas, tuo on ainoa poikamiesboksi … Sarjasta Locataires et proprietaires. Litografia. Le Charivari. 27.4.1854. R. Paul Firnhaberin kokoelma
Honoré Daumier, Käynti altailla. Sarjasta Croquis d’été. Litografia. Le Charivari. 30.6.1858. R. Paul Firnhaberin kokoelma
Ja kuinka nykyaikaisiakin aiheita hän huomasi: 1850-luvun piirroksessa kaupunkilaispariskunta näkee maaseutukävelyllään ylijalostettuja nautoja: ” – Kas, tuossa on niitä lehmiä, joilla on ruumis ilman jalkoja. – Niin, kohta kai tullaan tuottamaan eläimiä, joilla on jalkoja ilman ruumista.”
Daumierin pilakuvat saattoivat olla luomassa jopa taiteen kuvatyyppejä maailmaan, vain huomaamalla ja kuvaamalla aikaansa: Kuinka monta ’modernin elämän’ maalausta tai piirrosta ihmisistä bussissa tai junassa olemmekaan nähneet Daumierin aihetta esittävien kuvien jälkeen.
Honoré Daumier, Herra Jacot-Lefaive. Sarjasta Célébrités de la Caricature. Litografia. Le Charivari. 9.11.1833. R. Paul Firnhaberin kokoelma. Jacques Lefèbvre (1773–1856) oli Ranskan keskuspankin johtokunnan jäsen.
Daumier oli myös vahvasti luomassa sitä kaavaa, miten henkilökarikatyyri tavattiin vuosikymmenet täst’edes piirtää: ihmisillä on valtava pää, ja heidän vartalonsa on joko huomattavan laiha tai huomattavan lihava. Daumierin suuntautuminen kansan havainnointiin sai myöhemmin jatkoa pilapiirrostyypistä, joka ei ollut lainkaan poliittinen: sellaiset hyväntahtoiset hassuuden, vitsin kuvaukset, tai historiansa aikana vahvasti seksistisetkin, kuten miehen ja naisen eroja tarkastelevat pilapiirrokset, joita alettiin julkaista aikakauslehdissä.
Jätettyään ajatuksen yhteiskunnallisesta kritiikistä pilakuva keskittyi vitsin kertomiseen, johdattuen lopulta yhä enemmän puhtaan kuvallisiin oivalluksiin, kuten sodan jälkeen maineeseen The New Yorker lehdessä noussut Saul Steinberg, ja Suomessa vastaavana Ansu, eli Antero Halla. Tässä vaiheessa nimenomaan pilakuvien täydellinen sanattomuus oli oleellista, eikä kai sattumalta samoihin aikoihin kun ’kovassa kuvataiteessa’ modernismi painotti kuvan autonomiaa.
Saul Steinbergin piirros The New Yorker -lehdessä.
Saul Steinbergin piirros The New Yorker -lehdessä 1953
Yhteiskunnallis-poliittisesti Daumier’n puolen valinta ja perintö oli kuitenkin selvä: liiallista ja oikeuttamatonta valtaa ja ahneutta vastaan. Mutta pilapiirrokset ovat sittemmin, eri yhteiskunnissa, olleet hyvin vastakkaisten poliittisten näkemysten asialla.
Oki Räisänen, Päivän piirto Helsingin Sanomissa, 15.9.1934.
Helsingin vasta avatussa Merkki-mediamuseossa, (entinen Päivälehden museo ja arkisto) laajasti esiteltävä Oki Räisänen (1886 – 1950) on suomalaisen lehdistöpilakuvan merkittävä hahmo, joka usein irvailikin Helsingin Sanomien piirroksissaan nimenomaan eri poliittisia taustoja edustavien lehtien täysin vastakkaisille näkemyksille, mikä oli poliittisesti myrskyisällä 1930-luvulla varmasti ilahduttavakin aihe.
Oki Räisänen, Päivän piirto Helsingin Sanomissa, 13.6.1933.
Oki Räisänen teki kuviaan työparina pakinoitsija Eeron, kirjoittajan, tai ikään kuin copywriterin kanssa. Tekstiä ja selittämistä kuvissa paljon olikin. Kulmikas puhekupla on tässä oleellisessa osassa. Räisäsen kuvataiteellinen luovuus ilmenee kuitenkin vielä tietyn karikatyyrisen taidon sujuvuutena, ja hetkittäin melkoisen hyvin hallituissa useiden ihmisten kokonaissommitteluissa, ikään kuin tuokiokuvina kadulta. Hänen tähtäimessään oli usein 1930-luvun Suomessakin aivan hämmästyttävän monilukuiset toisiaan seuranneet äärioikeistolaisliikkeet, mutta hänelläkin säilyi aina hyväntahtoisesti tönivä asenne ”kansaan”. Siinä Daumier’n perintö jatkuu.
Vaikka Räisäsellä ei tiettävästi, ainakaan näyttelyn mukaan, ollut erityisiä kuvataiteellisia haaveita, hänen pelkistyksensä ja karrikointinsa on varmasti ollut paaluttamassa myöhemmille piirtäjille, (kuten ilmiselvästi Kari Suomalaisellekin) sitä skeemaa, jolla pilapiirros kuuluu tehdä, kuinka olla samaan aikaan sekä henkilökohtaisia piirteitä kuvaileva, että kliseisen yksiselitteinen.
Räisänen ja Eero tekivät pilkkansas kuitenkin sen verran lempeästi että saivat kaiketi tehdä työnsä ilman sensurointipyrkimyksiä.
Mutta pilakuvien ja karikatyyrien tekniikat tuntuvat olevan vieläkin joillekin uhkaavia, tämä nähdään jopa kuvataiteen huipulla: vuoden 2022 documenta-suurnäyttelyssä taiteilijaryhmä People’s Justicen teos vuodelta 2002 sensuroitiin, se kun esitti israelilaisia hahmoja karkeaan karikatyyrityyliin. (katso juttu sivulta XX)
Ja hyvä on muistaa myös tavallaan sen vastapuolen uhka, esimerkiksi tanskalaisen Jyllands-Posten-lehden vuonna 2005 tilaamista karikatyyreistä syntynyt kuohunta ja islamin nimissä tehdyt lähetystöjen tuhopoltot sekä tappouhkaukset ja -määräykset pilapiirtäjää kohtaan.
Ehkä nykyisestä vihapuheiden ja loukkaantumisten perspektiivistä katsottuna tosiaan on niin, että mitään ei enää saa sanoa, ei piirtääkään. Tässä hengessä pilapiirroksen ja karikatyyrin voi nähdä olevan jonkinlaisessa kulttuurisessa umpikujassa. Menköön tuo aikansa elänyt irvailun muoto, voisi ajatella. Mutta silti: tällainen pehmeäkin ase on kai aina kuitenkin hyvä, kunhan se vain on oikeissa käsissä – siis samaa mieltä kuin me.
Karikatyyrin isä, Daumier’n taidetta R. Paul Firnhaberin kokoelmasta, Mikkel-taidemuseo, Tallinna, 4.11.2023 – 28.4.2024
Napit vastakkain – 1930 luku pilapiirtäjä Oki Räisäsen silmin, Merkki-museo, Helsinkin, 25.1. – 24.3.2024