Sodan muuttamia, Sotamuseo, Suomenlinna, Helsinki, 8.5.2024 –
Vielä 30-luvulla ”propaganda” oli melko neutraali sana, jota käytettiin kun puhuttiin mainostamisesta tai tiedottamisesta, mutta 40-luvulla, viimeistään talvisodan aikana, oli siihen alettu liittää nykyinen kielteinen merkitys, varmaan pitkälti Neuvostoliiton levittämän räikeän propagandan ansiosta. Kun jatkosadan kynnyksellä perustettiin suomalaiset Tiedotuskomppaniat, puhuttiin nimenomaan Tiedotuskomppanioista eikä Propagandakomppanioista kuten Saksassa – vaikka mallia käytiin varta vasten hakemassa Saksasta. Sanoja käytettiin kuitenkin rinnakkain; esimerkiksi järjestö, joka tuotti näyttelyitä missä esiteltiin Tiedotuskomppanioiden tuotoksia, oli Propaganda-Aseveljet ry. Nyt yli 80 vuotta jälkeenpäin on selvää, että voidaan puhua propagandasta – juuri nykymerkityksessä. Tiedotusmateriaalissa Hitleriä ylistettiin (ainakin vuoteen 1942) ja venäläisiä verrattiin muun muassa rottiin.
Tärkeimpiä propagandavälineitä olivat elokuvat, valokuvat, radio ja uutistekstit, mutta tiedotuskomppanioihin kuului myös kuvataiteilijoita, joiden tehtävä oli tuottaa materiaalia maalaten ja etenkin piirtäen. Tätä kuvataidetta esitellään nyt Sotamuseon uudessa näyttelyssä – jossa on mukana monta sittemmin muualta tuttua nimeä.
Sotamuseon taideseinä. Kuva: Puolustusvoimat.
Kari Suomalainen on yksi niistä, ja häneltä on mukana muutama sotilaita realistisesti esittävä piirustus. Kuten moni teos täällä, ovat ne aika jäykkiä – tämä pätee myös myöhemmin piirustusopettajana tunnettuun Onni Ojan teokseen. Koska tehtävänä on ollut etupäässä tuottaa propagandakuvituksia, on tämä toki luonnollista – liiallista itsensä toteuttamista ei varmaan ole katsottu hyvällä. Kuten tavallistenkin sotilaiden, myös taiteilijoiden on ollut syytä pysyä osana riviä.
Taiteellisinta kiinnostavinta antia tarjoaa Aukusti Tuhka, jolla on mukana näyttelyssä hieno puupiirros Evakot. Tässä on voimakkaat kontrastit ja rohkeat viivat. Tulee mieleen, että eikö tämä ekspressionistinen teos voisi natsien mielestä olla sitä heidän vihaamansa rappiotaidetta? Ehdottomasti näyttelyn paras teos.
Aukusti Tuhka, Evakot, 1942. Kuva: SA-kuva.
Lähimmäksi natsi-Saksan ihannetaidetta ja heidän kuvittajiaan tulee Alexander Lindeberg, joka varmaan on ollut propagandamielessä hyödyllisimpiä tekijöitä armeijalle. Häneltä löytyy dramaattisia teoksia kuten Tämäkö on minun kotini. Teos kuvaa sotilasta, joka on palannut kotiinsa, joka jäi rajan taakse talvisodan jälkeen mutta joka vallattiin takaisin jatkosodan hyökkäysvaiheessa. Lindeberg emuloi natsipropagandaa niin hyvin, että hänen piirustuksiaan julkaistiin paitsi Suomessa myös natsi-Saksassa kirjan muodossa (Vainolaista vastaan, 1943)
Alexander Lindeberg, Onko tämä tosiaan minun kotini?, 1942. Kuva: Puolustusvoimat.
Sotamuseon näyttelystä natsiyhteydet on kuitenkin suurelta osin häivytetty. Missään ei esimerkiksi mainita, että Saksan propagandakomppaniat toimivat esikuvana tiedotuskomppanioille. Sinänsä tämä on odotettua – Suomen liittolaisuus Natsi-Saksan kanssa on edelleen asia mistä mielellään vaietaan.
Venäjän hyökkäyssota on tehnyt tästä entistä vaikeamman aiheen julkisuudessa perattavaksi, kaikenlaiset kertomukset ”suomalaisista fasisteista” kun ovat Venäjälle mieluisia. Samalla tämän tapainen piilottelu toimii itseään vastaan, sekin kun näyttäytyy eräänlaisena propagandana.
On todettava, että Sotamuseon tehtävä on tavallaan mahdoton – esittää sotahistoriaa puolueettomasti (tieteen vaatimus), samalla kun museo on osa Puolustusvoimia ja Puolustusvoimien mainoksia löytyy ympäri museota. Tämän huomioon ottaen museo tarjoaa kiinnostavan katsauksen sotapropagandaan – kunhan katsoja osaa lukea myös rivien välistä.