Puupiirros nykytaiteena

Puupiirros on grafiikan vanhin muoto. Se jossa tasaiselle laatalle levitetylle värille laitetaan paperi, johon väri painautuu – tietenkin peilikuvana. Vain korkeimmat, paperia vasten olevat pinnat jättävät jälkensä. Tämä on siis kohopaino. Näin voidaan ottaa helposti useita samanlaisia kuvia, vedoksia.

Tärkein syy puupiirroksen synnylle oli siis se, että sen avulla voitiin toistaa kuvaa kirjoihin ja muihin paperituotteisiin. Puupiirros oli Euroopassa 1400-luvulta lähtien tiedonvälityksen yleisin jäljentämisen ja monistamisen tapa. Vaikka puupiirroksia tehtiin taiteilijoiden kuvien nojalla, ne olivat työnä ja tekniikkana kuitenkin mekaanisen luonteista jäljentämistä, pohjimmiltaan samaa kuin nykyään on vaikkapa maalausten valokuvaaminen painamista tai netissä esittämistä varten.

Pitkästä historiastaan huolimatta puupiirrostekniikan historia itsenäisenä taiteena on yllättävän lyhyt. Sen pääsy taideteoksen autenttisempaan asemaan vaati muutaman maalaritaiteilijan kiinnostumisen tekniikasta, ja siihen puolestaan innosti korkealle kehittyneen japanilaisen käyttökuvan, ukiyo-e:n ihailu Euroopassa 1800-luvun lopulla.

Tätä sofistikoituneen tarkan ja värillisesti kehittyneen tyylin innoittamina tekniikan ottivat käyttöönsä mm. Felix Vallotton (1865–1925) art nouveau -hengessä ja Paul Gauguin (1848–1903) tavoitellessaan alkuperäisyyttä ilmaisuunsa ja heidän innostamanaan myös Edvard Munch (1864–1944). Kun japanilaisuuden vanavedessä heräsi kiinnostus myös eurooppalaiseen, joskus nopeatekoisenkin krouvin jäljen puupiirrokseen, sai uusi puupiirros länsimaisessa jo muutenkin syntymässä olevan ekspressionismin tyylisuunnan viitan vahvasti kantaakseen, iskevin ja paksuin viivoin, usein mustavalkoisena.

Ekspressionismi oli myös tyyli, kun Suomessa erityisesti Jyväskylästä 1980-luvulla alkoi nousta puupiirroksen tekijöitä. Keski-Suomen museossa ollut Ulla Virran (1947–) retrospektiivinen näyttely muistuttaa, että hän on ennen kaikkea ja lähtökohtaisesti maalari, tuiman ekspressionistinen, kuin joku Åke Mattas, mutta vielä vähän hurjempi. Virta kuitenkin innostui tekemään puupiirroksia 1980-luvun puolivälissä – niitä kun oli kuulemma helpompi myydäkin. Mutta sama Virran maalausten hermoviiva, ja sommittelun vankka rakenteellisuus näkyvät näissä teoksissa, jotka kuitenkin eroavat perinteisestä saksalaisperäisestä ekspressiivisestä taidepuupiirroksesta väripintojen käytöllään ja valtavalla koollaan – Virta kertoo rempseään tapaansa, kuinka hän vedosti suurimpia laattoja ”pyllyllään painaen”.

Jotakin puupiirtämisen vielä viimeaikaisesta taiteellisen itsetunnon vahvistumisesta kertoo, että Suomen Puupiirtäjien Seura on perustettu vasta 2014. Sen komea kymmenvuotisnäyttely Hämeenlinnan taidemuseossa kuitenkin esittää laajasti nykytekijöiden suuria teoskokonaisuuksia ja niiden lisäksi tiiviin suomalaisen taidepuupiirroksen historian.

Suomessakin ryhdyttiin puupiirtämään

Akseli Gallen-Kallela (1965–1931), joka aloitti taiteilijana grafiikan kokeilut Suomessa, aloitti myös puupiirtämisen. Ellen Thesleff (1869–1954) teki omia hailakan epämääräisesti tapailevia kuviaan, löysyydessään kuin täysiä vastakohtia puupiirrokseen liittyvään jämäkkään painokkuuteen tottuneille. Voitto Vikainen (1912–1985) oli jo ekspressionistisesti näkemäänsä ja historian tapahtumiakin tulkitseva luonteikkaan hahmon tekijä. Ekpressionismin sulavampaa viivaa on toteuttanut Ulla Rantanen (1938–). Puupiirroksella voitiin toteuttaa myös cool jazz -henkistä konstruktivismiakin, kuten Lauri Ahlgrénilla (1929–2021). Tarkkarajaista konkretismia teki myös Erkki Hervo (1929–1994) jonka isä, Väinö Hervo (1894–1971) oli Suomen ensimmäinen puupiirroksen opettaja Taideteollisessa korkeakoulussa, halliten japanilaiset tekniikat värisävytyksineen.

Puupiirtäjien seura pitää siis vanhaa perinnettä yllä, mutta haluaa tällä näyttelyllään aika painotetustikin tuoda esiin niitä tekijöitä, jotka erityisen vahvasti uudistavat perinnettä – jopa aina siihen saakka, että ei enää keskitytä erityisesti kuvan rakentamiseen, vaan paremminkin tutkaillaan sitä, miltä painaminen tai puupiirrosmaisuus näyttää. Ehkä jokin tuosta puupiirroksen traumaattisesta menneisyydestä luonteettomana kopioitsijana yhä kummittelee tekijöiden mielissä alan vakavastiotettavuuden tiellä. Kuvallisia yksittäisiä vedoksia ei täällä erityisen paljon nähdä. Ikään kuin yksi osa monistetusta sarjasta ei enää voisi olla aivan täysipainoinen taiteellinen projekti.

Halutaan paneutua tähän perinteiseen tapaan tehdä kuvaa, ja silti näyttää uudistuvalta, nykytaiteen omaiselta, sellaiselta, joka ei kenties modernin abstraktion perillisenä liikaa halua sitoutua kuvaan. Kuitenkaan täällä – ja nykytaiteessa yleensäkin – teoksissa näkyvä mahdollinen abstrahoituminen ei ole muotolähtöistä, vaan tietystä käsitteellisyydestä ja prosessiin kiintymisestä, ’puupiirrosmaisuudesta’ juontuvaa.

Tämä voi näkyä ohuen paperin kuulloissa tai keskittymisessä painumisen jälkeen. Näyttelyn 16 tekijää osoittavat kuitenkin hyvin erilaisia särmiä puupiirtämisestä, elegantisti väljässä ja tilallisessa, mutta silti riittävän runsaassa näyttelyssä.

Näyttelyssä on lyhyinä teksteinä ajatteluttavasti teoksia avaavia ja ymmärrystä lisääviä taiteilijoiden näkemyksiä siitä, mikä juuri heitä puupiirroksen olemuksessa kiehtoo. Tekniikan omin hienous avautuu henkilökohtaisella tekijän tasolla.

Puupiirroksen oma laatu

Jokin kuitenkin erottaa juuri puupiirtämisen maalaamisesta, tai piirtämisestä – jota metalligrafiikkakin pitkälle on. Puupiirroksen omimpana ominaisuutena on puu, kohtalaisen helposti työstettävä materiaali, joka kuitenkaan ei muistuta metalligrafiikan, syväpainon, piirtimellistä jälkeä. Puu on kuitenkin luonteeltaan veistettävä eikä raaputettava materiaali – ja siinä työstetään sitä kohtaa, jota ei haluta värilliseksi. Laattaan on myös mahdollista jättää helposti laajoja värialueita ja painaa päällekkäisiäkin värejä.

Toinen oleellinen osa on paperi, monesti puupohjainen tuote sekin, jonka käyttöönoton historiaan puupiirroksenkin synty tiiviisti kytkeytyy, alkuaan Kiinassa ja sittemmin Euroopassa.

Kolmas on värin painumisen kumma prosessi: nähtävä asia työstetään toiselle pinnalle, kuin miltä katsoja sitä lopulta katsoo.

Esimerkiksi Outi Koiviston (1982–) installaatiossa näemme häipyvää tekstiä seinän täydeltä, käsitteellistä, jotakin historiallista tapahtumaa käsittelevää, mutta hierrettyä – siis tavallaan nurinkurista kohopainoa, jossa kuva syntyykin paperin vastapuolelle.

Sanna Horvathin (1986–) teoksessa Alati liikkeellä puupiirroslaatan mahdollistama toistaminen onkin sisällä yhdessä installaatiomaisessa kuvassa, viivan toisto sinisellä värillä esittää, tai paremminkin mukailee, meren pinnan aaltojen toistuvaa liikettä tavattoman aidosti. Vaikka teoksen taustalla voikin olla huoli meren lajien monimuotoisuuden vähenemisestä, tekemisen tekniikka yhdistyy saumatta esitettävään. Kuvaan kaikilta osin liittyvästä toistosta huolimatta ei voi olla vaikuttumatta taiteilijan kaiverrussuorituksesta.

Ja vaikka ihmisen eläinsuhteeseen paneutunut Outimaija Hakala (1983–) tekee aivan kuvaakin, hänenkin teoskokonaisuudessaan Järvien synty tulee esiin myyttinen ajatus hirven sorkkien jäljistä, painautumista, järvien kartastosta kuin suunnattomina puupiirroksina. Ja toisessa, silkassa kuvassa hirvestä, havainto, että jokainen hirven turkin karva on veto puun pinnassa, yhdistää tekniikan ja esitetyn asian kuin yhdestä puusta veistetyksi.

Kukka Pitkänen (1989–) kertoo kuinka häntä puupiirroksessa ”kiehtoo yhteistyö puun kanssa. Puu tarjoaa vastusta ja kuljettaa viivan välillä yllättäviinkin suuntiin, ja jättää kauniit rakenteensa värialueiden pintaan”. Ja niinpä, tämä lattiasta kattoon ulottuva vedos esittääkin kuin luonnollisessa koossa puun juuristoa: puu kuvaa puuta.

Näyttelyssä tuntuukin hetkittäin, kuin mukana ei voisikaan olla muunlaista kuvaa kuin sellaista, joka nousee juuri puupiirroksen omista ominaisuuksista – myös abstraktina. Kuten Johanna Pihlajamaalla (1973–), joka vedostaa kerroksittain ohutta väriä paperille, jonka hän leikkaa sitten veistosmaisiksi verkoiksi. Tässä pelataan oikeastaan pelkästään painoväritoonien hienoudella; maailma ympäriltä unohtukoon.

Myös Iina Heiskanen (1974–) lähtee siitä mitä on painaminen, mitkä ovat käytettävät elementit, ja rakentaa pelkästään tämän ympärille sen, mitä hänellä taiteilijana on sanottavana. Ja tekee sen hienosti. Paperi prässätään, siis vedostetaan, se taitellaan, vedostetaan taas, paperilla oleva siirtyy kuvatilassa jonnekin toisaalle, kuva rakentuu itsensä ympärille ja itsensä sisältä – herkän täsmällisesti. Ollaan abstraktiossa, toonien eteerisen maailman äärellä, mutta samalla myös tietyssä herkässä kouriintuntumisessa – paperiahan tuo on; ja jos kuva jostakin, niin ’kolmiulotteisuudesta’. Jokin näissä vetää lähelle, katsomaan ’tosioliota’.

Kari Laitinen (1952–) tekee kyllä kuvaa, vaikkakin peruselementteihin pelkistynyttä. Katsoessa teoksia Eilinen ja Huominen jo 1980-luvun alusta vähitellen tajuaa, kuinka koko kuvapinta on työstetty läpi. Se vaikuttaa ja lämmittää, kuinka suurella rakkaudella valo ja pimeys –  ehkä peräti tyhjyys – onkaan tähän rakennettu.

Abstraktiota vai kuvaa?

Myös Jyväskylän taidemuseossa on nyt, olisiko niinkään sattumalta, nimenomaan puupiirroksen ominaisuuksilla ja tietyllä näennäisellä abstraktiolla ilmaisevan Annu Vertasen (1960–) hyvin vakuuttava näyttely. Vertasen teoksissa puupiirroksen pehmeät ja intensiiviset värit hehkuvat päällekkäisistä ohuista papereista, hän tekee ’kaavioita’ eli kuvapinnan läpi jatkuvia viivoja ja ympyröitä, toistaa muotoa, yhdistää symmetriaa epäsymmetriaan, yhdistää tapettimaisia paperisuikaleita, installoi, yksinkertaistaa ja tekee yksinkertaisesta paperikerroksin monimutkaista. Hän pelaa siis lähes yksinomaan abstraktioilla, mutta siitä huolimatta oudosti tekee kuin ehdotuksia maailman katsomisesta ja sen systeemien ymmärtämisestä. Puupiirrosjälki on samaan aikaan eteerinen ja hyvin läsnäoleva sekä omalla oudolla tavallaan järkevä. Jotenkin se ei täysin sulkeudukaan omaan sommittelun maailmaansa, vaan se viittaa aina muihin näkemiimme kuviin. Esimerkiksi Lippu-sarjaksi nimetty kerroksellisten kuultavien värien sarja ei olekaan vain estetiikkaa, vaan myös lipun, ja sikäli ehkä nationalisminkin dekonstruktiota, purkamista.

Mutta kyllä puupiirroksella yhä ihan selvää kuvaakin tehdään. Puupiirtäjien seuran näyttelyssä on mukana vaikkapa Heli Kurunsaaren (1971–), Anniina Vainionpään (1979–), Taru Salosen (1968–) ja Tuula Moilasen (1959–) aivan kuvallisia teoksia. Kaikki he kuitenkin kommenteissaan vihjaavat kukin omalla laillaan niihin aivan poikkeuksellisiin kerroksellisiin tapoihin, jolla puupiirroksessa juuri väri tulee nähtäväksi. Painokerrokset ja niistä aiheutuva tietynlainen värin imeytyvä uppoama ja samanaikainen katsojaa kohti tulevuus on sellainen, joita jo kannattaa lähteä Hämeenlinnan taidemuseoon katsomaan ja pohtimaan millä ihmeen tavalla ne eroavat vaikkapa maalausten väristä – sillä sen ne kyllä tekevät.

Koko näyttelyssä lähes ainoana selkeästi ekspressionismin perinteessä työskentelevällä Kurunsaarella painoväri aiheuttaa nykyisellään hahmojen ympärille kuin virvatulen tai ektoplasman kaltaisen maagisen hohteen. Salonen työskentelee myös tummaksi painuvan ja valoisan värin kontrasteilla. Vainionpään kerroksellisuus on värissä siinä missä kuvissakin, ja se tekee kuvatuista linnuista ja puista yhtä ja samalla luo niille kontrastin. Kerroksellisuus ei väitä väkisin mitään. Ja Moilanen on erityisen perehtynyt japanilaiseen heleään väripuupiirrokseen ja tekee sillä omalaistaan hieman sarjakuvamaista ukiyo-e:tä, kevyemmän maailman kuvia.

Kaiverrettu maalaus

Oikeastaan puupiirros ei nykytaiteessakaan ole mikään kuriositeetti, vaan miltei eräs valtavirtaus. Puupiirtäjien seurassakin on jo yli sata täysipainoista taiteilijajäsentä. Toki heissä on myös niitä, joille se on vain eräs tekniikka, esittämis- ja ajattelutapa muiden joukossa. Mutta puupiirrosmainen ajattelu leviää muillekin alueille. Kaiverrettua puulevyä maalauksen elementtinä ja perustana on moni jo käyttänyt, kuten Marika Mäkelä (1947–) tai Ilkka Väätti (1955–). Niin tekee toisinaan myös Camilla Vuorenmaa (1979–), jonka tyrmäävän vahvojen hahmojen näyttelyn myös voi vielä juuri ehtiä nähdä Hämeenlinnan taidemuseon puupiirrosnäyttelyn vieressä.

Kun Vuorenmaan maalauksissa esitettävät asiat ovat monimutkaisesti mutta kuvatilassa ratkaistusti niin edessä kuin takanakin, ja niiden hahmot ovat emotionaalisesta vahvuudestaan ja rankkuudestaan huolimatta koko ajan kuin muodostumisen tilassa, voi olla ymmärrettävää, että välillä myös maalauspinnan kaivertaminen eri tasoihin voi toisinaan toimia tämän tavoitteen hyväksi, kun se vielä lukeutuu taiteilijan soveltaman ekspressionistisen ilmaisun välineisiin. Mutta on myös todettava, että tämä on tässä hämmästyttävän variaation ja silti varmuuden täyttämässä voimannäytenäyttelyssä vain eräs sivuseikka.

Puupiirroksen koko myös yleensä ottaen yhä kasvaa, kun se installoituu, kuten Annu Vertasen ja Hämeenlinnan taidemuseon näyttelyt osoittavat. Esimerkiksi juuri Vuoden nuoreksi taiteilijaksi 2024 valitun Suvi Sysin (1990–) suurikokoinen julkinen teos Reflecting (2023) helsinkiläisessä Kaarelanraitin koulussa on Sysin monitekniikkaisessa tuotannossa kuin oppikirjaesimerkiksi pysäytetty kuvaelma juuri puupiirroksen olemuksesta. Seinällä on kaiverrettu sininen maalaus, kuin valtava kaiverruksiensa dynaamisia jälkiä esittävä puupiirroslaatta odottamassa paperia painumaan itseensä, toisaalla on sen kaiverrettu peilikuvalaatta ja vielä toisaalla kokoelma sinisiä rullia, kuin näistä arkistoksi säilöttyjä vedoksia, nähtävissä vain oletuksina kokonaiskuvasta, kauniina muistikuvien kokoelmana. Painamisen ja painumisen ihmeestä on otettu kaikki irti teoksen luonteessa. Kuvaa ”jostakin” ei tarvita, tekniikassa itsessään tuntuu olevan riittävästi sisältöä – ainakin tiettyyn rajaan asti?

---

Ajan syyt, Suomen Puupiirtäjien Seura 10 vuotta, Hämeenlinnan taidemuseo, 24.11.2023–11.5.2024

Camilla Vuorenmaa, Joustava sydän, Hämeenlinnan taidemuseo, 2.10.2023–21.4.2024

Annu Vertanen, Huokoinen matriisi, Jyväskylän taidemuseo, 16.2.–28.4.2024

Ulla Virta, Täysillä, Aalto2-museokeskus, Jyväskylä, 20.1.–10.3.2024