Maamme, kaikkien on tarkkakatseinen nimi näyttelylle, joka edustaa yhdenvertaisuutta, tasa-arvoa ja moninaisuutta. Kaikkien kulttuuritapahtumien urheilusta taiteeseen pitäisi edustaa näitä arvoja, onhan meillä myös lait ja viranomainen niitä varten. Näin ei kuitenkaan ole, ja painostus sitä kohtaan että moninaisuutta näkyisi vähemmän eikä enemmän on lisääntynyt.
Maamme, kaikkien on kuraattorinsa Annamari Vänskän näköinen ja oloinen. Valinnat muotitohtori on tehnyt 15 000 taideteoksen joukosta. Moni voi olla toista mieltä lopputuloksesta, joka on runsaudessaan kantaaottava ja rohkeasti avaamassa keskustelua suomalaisuuden määrittelyssä.
Vilho Lampi, Omakuva, 1933, Alfred Kordelinin säätiön kokoelma Kuva: Valtion taidemuseo / Janne Tuominen.
Vuonna 2006 perustettu Suomalaisten taidesäätiöiden yhdistys ry edistää taiteen tuntemusta ja taidehistoriallista tutkimusta mm. näyttelytoiminnalla. Kuraattorille se on antanut vapaat kädet. Valinta yhdistää nykymuotia taiteeseen oli Vänskän oma. Maamme, kaikkien onnistuukin kerrostamaan sitä miten toisaalta henkilökohtaista ja toisaalta kansallista identiteettiä on rakennettu eri aikoina.
Taidehallin tiloissa kohtaa kolme kokoavaa teemaa. Identiteetin ohella tarkastellaan mielenmaisemaa ja luontosuhdetta. Miesten dominoimasta ylevästä isänmaallisesta taiteesta on edetty non-binääriin maailmankuvaan, maalauksesta kierrätystekstiileihin.
“Rättejä roikkumassa” veistossalissa
Kuraattori Vänskä kertoi Ylen ruotsinkieliselle puolelle antamassaan haastattelussa, että hän kuulee ja näkee muotisuunnittelijoiksi opiskelevilta paljon kriittisiä kannanottoja liittyen kehollisuuteen ja ekologisuuteen. Sen hän on halunnut tuoda näkyviin Maamme, kaikkien -näyttelyssä.
Takana Maria Wolfram Drömmen om det vita, Åbo Akademin säätiön kokoelma, oikealla Jenny Hytösen nahkatakki,
taiteilijan omistuksessa. Kuva: Liisa Vähäkylä.
Nykymuotisuunnittelijoille muoti on kriittisen ajattelun ja kyseenalaistamisen väline. He tarkastelevat paitsi ruumista ja identiteettiä myös suomalaisuutta käyttämiensä materiaalien ja muodon keinoin. Jossain kohdin peittävää, jossain paljastavaa. Asut laajentavat käsitystä siitä, mitä muoti voi olla tulevaisuusnäkymiltään lohduttoman 2020-luvun lähetessä loppuaan.
Nykymuoti dyykkaa materiaalinsa roskan joukosta. Se on eettinen valinta, koska kaikkea on tehty yli kantokykyrajojen. Luontoa on alettu tarkastella resurssina, joka voi myös ehtyä. Luonnonvarojen säästäminen tarjoaa monille nykymuotisuunnittelijoille lähtökohdan kuten Tilda Walliuksen Löytäjä saa pitää (2025) -mallistossa. Moni näyttelystä kirjoittanut kollega ei silti uskalla kuvailla vaatteisiin sisältyviä moraalisia valintoja; maininta loppulauseessa siitä että “esillä on myös muotia”, tai vielä pahempaa: “jotain rättejä roikkumassa” saa riittää.
Vaikka joidenkin suunnittelijoiden kohdalla on kyse myös lopputyönäyttelystä eli opinnäytteestä, ollaan muodin parissa paitsi luovuuden ja kekseliäisyyden myös itseilmaisun jäljillä. Tapa kertoa kansakunnasta voisi tapahtua kokonaan vaatekertojen välityksellä. Ei kuitenkaan pintamuodin eli merkkivaatteiden, jotka ovat merkitseviä pienemmälle osalle ihmisiä, vaan omaehtoisuuden kautta.
Pauliina Turakka Purhonen: Eeva ja Liisa sohvalla, 2001-2002,
Åbo Akademin säätiö.
Teoksia noin 150 vuoden ajanjaksolta
Vänskän valinnat kymmenen taidesäätiön kokoelmista eivät kerro niinkään nykytaiteen tilasta vaan Suomalaisten taidesäätiöiden yhdistyksen 20-vuotisjuhlanäyttelynä se katsoo taidetta paitsi viime vuosikymmeniin myös ajassa 150 vuotta taaksepäin.
Näyttelyssä saattaa havainnoida millaisia materiaalisia arvoja säätiöihin liittyy. Puutalousteollisuudelle kuten UPM-Kymmenen Kulttuurisäätiölle puumateriaali tarjoaa jo sinänsä yhteyden puuta eri tavoin käyttäviin taiteilijoihin Tapio Wirkkalasta Kari Cavéniin. Tekstiiliteollisuudestamme ei ole ollut samaan tapaan mesenaateiksi joskin kyllä merkittäväksi naisten työllistäjäksi.
Näyttelyn ehkä radikaalein veto on ollut kaivaa esiin epämuodikas mutta eklektisessä näyttelyssä trendikkääksi nouseva tekstiiliteos vuodelta 1933 vuosikymmenelle tyypillisine väreineen. Seinävaatteen tekijä Greta Skogster-Lehtinen oli paitsi aikaansaava tekstiilitaiteilija myös menestyvä liikenainen. Miehensä William Lehtisen kanssa heilläkin on oma säätiö Suomen kulttuurirahaston alaisuudessa.
Työtä ja sosiaalisia suhteita näkyy vanhemmassa taiteessa kuten Vilho Sjöströmin Pyykinpesijässä (1942), joka esittää naista fyysisyyttä vaativassa työssä mutta on nostalgisoivan vanhoillinen. Sota-aikana, jolloin teos on maalattu, naisen oli laajennettava työrooliaan. Reidar Särestöniemi kuvaa maalauksessa Hyvää huomenta rakkaani (1972), joka on ostettu Nordean taidesäätiön kokoelmiin, kiellettyä homoseksuaalista suhdetta karhujen muodossa.
Nakit silmillä on Jere Vilon lopputyö Aalto-yliopistossa MA Fashion, Clothing and Textile Design -koulutusohjelmassa.
Luokka voi esiintyä muodissakin kuten Jere Vilon työvaatemallistossa, jonka hän on nimennyt huonon maun mukaisesti: Nakit silmillä (2024) kommentoi satiirin keinoin myös kulutusta. Rinnastus Helene Schjerfbeckiin, toisaalta melko nuorena menehtyneeseen Arto Korhoseen toimii. Joku saattaa tykätä että klassikot on ripustettu epäkunnioittavan alhaalle. Näin voidaan muistuttaa taidesalongeista, joissa kansallistunnon nousu- tai kultakauden maalauksia myytiin.
Megafån: Feministitapetti, 2007,
Pro Artibus -säätiön kokoelma.
Säätiöiden uudemmissa hankinnoissa on paitsi maalaustaidetta ja valokuvaa myös runsaasti videotaidetta sekä 1980-luvun postmodernismia Cris af Enehielmiltä. Megafånin Feministitapetti (2007) on syntynyt kollektiivisesti ja sisältää käsityksiä feminismistä.
Osaa teoksista on nähty harvemmin julkisissa yhteyksissä. Sellaisia ovat Leonora Fredrikssonin kenkäpari Riikinkukko-puutarha (2011), jonka on kokoelmiinsa napannut Amos Anderssonin rahasto. Jalkineet muodostavat näyttelyssä oman seurantalinjan. Vain karskeja Icebugeja jäin kaipaamaan esimerkkinä ilmastokriisin vaikutuksesta.
Hidastamaan kutsuva arkkitehtuuri
Kuvanveistosalissa keskitytään identiteetin ohella itseymmärrykseen. Erilaisia rooleja tarkastellaan kehollisuuden ja seksuaalisuuden näkökulmista. Niran Baibulatin virkkaama astiasto kyseenalaistaa tekijyyttä sekä tuotannon ehtoja. Mitä merkitsee ”Made in Finland” globaalien tuotantoketjujen ajassa on tärkeä kysymys.
Taidehallin näyttelyssä on paljon värejä, sinivalkoiset rinnastukset ovat raikkaita.
Kuva: Patrik Rastenberger
Keskisalissa tunnelmoidaan mielenmaisemia rytmikkäinä väripintoina. Arkkitehti-vaatesuunnittelijakaksikko Juslin Maunulan eli muotisuunnittelija Laura Juslinin ja arkkitehti Lilli Maunulan tilateos Vuosi (2026) edustaa pehmeää arkkitehtuuria, joka kutsuu astumaan rauhaisaan tilaan ja hidastamaan. Pliseerattuihin kankaisiin on löytynyt samoja värejä kuin Pekka Ryynäsen ja Birger Carlstedtin abstrakteissa maalauksissa.
Takasalissa tarkastellaan muuttuvaa suhdetta luontoon. Luonto ei ympäröi meitä hiljaisena vaan haastaa ajattelemaan omaa identiteettiämme samalla kun me muokkaamme luontoa. Eero Järnefeltin Koli (1927) muistuttaa juhlavuudella ajasta, jolloin suomalaista maisemaa kehystettiin osaksi kansallista identiteettiä, siinä missä Petri Ala-Maunus vie koreilevuudessaan maiseman universaaleihin ulottuvuuksiin.
Arvoista ilman yksimielisyyttä
Still-kuva Nastja Säde Rönkön monikanavaisesta mediateoksesta Selviytymisopas maailmanlopun lapselle, 2022, jossa Juha Vehmaanperän asut, Gösta Serlachiuksen taidesäätiö.
Kansallisten rajojen yli mennään myös Nastja Säde Rönkön videoteoksessa Selviytymisopas maailmanlopun lapselle (2022). Puvustuksen siihen on tehnyt Juha Vehmaanperä, ja hänen pukujaan onkin projisioinnin kyljessä. Hyviä rinnastuksia on syntynyt myös Marjut Uotilan Death Rattle Jacketin sekä Pauliina Turakka Purhosen Ex Paradiso -tekstiiliteoksen välille. Purhosen teos löytyy Pro Artibus -säätiön kokoelmasta.
Elämää ekologisten uhkien ja epävarman tulevaisuuden keskellä tarkastelee Hans Rosenströmin ääni-installaatio In Good Faith (2013); YK:n ihmisoikeuksien julistus peittyy taustahälyyn ja kertoo sopimuspohjaisen maailman kriisistä.
Maamme, kaikkien -näyttelyssä läsnäoleva moniäänisyys tarkoittaa myös moninäkökulmaisuutta. Vaatemuodin rinnastamisella taiteeseen Maamme, kaikkien -näyttely kuvittelee avointa ja kaikille yhteistä Suomea.
Marjut Uotila, Lemminkäisen äiti -takki.
Alvar Cavén, Kehtolaulu, öljy kankaalle
Viime aikojen kansallisuuskeskustelu ei ole avartanut Suomi-kuvaa; umpimielisyys ummehduttaa sitä uusnationalistin aallossa. Pitääkö moniarvoisuus lähitulevaisuudessa pintansa, jää nähtäväksi. Näyttely esittää arvoja vailla yksimielisyyttä.
Taidesäätiöt ovat hankinnoillaan osallistuneet käsitykseen säilyttämisen arvoisesta suomalaisesta taiteesta. Åbo Akademin säätiö tosin kartuttaa kokoelmaansa pääosin lahjoituksina. Monet säätiöt tukevat taidetta myös työskentelyapurahoin, residensseillä ja palkinnoilla. Näin ne vaikuttavat myös siihen millaista taidetta meillä syntyy.
Maamme, kaikkien on ajankohtainen, eikä vain pakkopullanäyttely johtuen siitä, että kun valtio ja kunnat vähentävät osuuttaan taiteen tukemisessa, vastuu siirtyy enenevästi juuri yksityisille säätiöille. Niiden maku ja muut prioriteetit eivät välttämättä edistä suuremman taiteilijakunnan yhteistä vaan suppenevan joukon hyvää. Kun heitä ei saa, tai kukaan ei ainakaan uskalla heitä siitä kritisoida, ollaan hyvin kaukana vapaasta taiteesta. Luovuus löytänee tiensä etenkin nuorten kohdalla pukeutumisella ilmaisuun. Tästä rikkaudesta on alkanut näkyä jo merkkejä harmaan tasapäisyyden sijaan.
Maamme, kaikkien, Helsingin taidehalli, 20.3.–17.5.
Liisa Vähäkylä, FM, toimittaja ja promoottori