Kuvamaailmojen kehitelmiä
Suomen Taideyhdistys jakoi palkintoja ja apurahoja. Suomen vanhimman taidepalkinnon, alle 35-vuotiaalle taiteilijalle annettavan Dukaattipalkinnon sai Jirko Viljanen (s. 1991), joka pienissä, mutta intensiivisissä maalauksissaan käyttää usein vanhan kuvamaailman jotenkin tunnistettavia elementtejä saadakseen hämmentävän koskettavia kuvaesityksiä kaikenlaisista painokkaan psykologisista tilanteista ihmisten välillä ja elämän lähtökohtaisesta traagisuudesta. Ja samalla syntyy kuin hieman uudeksi muuntuneita kuvallisia arkkityyppejä.
Rantanäkymä, akryyli ja monotypia kankaalle, 2024, 150 x 90 cm. Kuva: Jirko Viljanen, jonka näyttely Kaunis Trauma on Helsingin Galleria G:ssä 26.2.–23.3.2025.
Vuoden nuori ylivoimataiteilija
Man Yau, Faux Bone China, 2024, keramiikka, nahka,teräs, 175 x 60 x 35 cm (Size M)
Viime lehdessä tarkasteltiin kuinka hyvin Man Yau on saanut julkista huomiota, palkintoja. Eiköhän kohta sen jälkeen tullut tieto, että hän on myös Vuoden 2025 nuori taiteilija.
Ehkä Yau on tällä hetkellä niin hyvä siksi, että hänen teemansa liittyvät kuin täydellisesti ajan taiteen paradigmoihin, eli tyypillisimpiin suuntauksiin; hän kun käsittelee mm. postkolonialistista identiteettiä kiinalaisuuden mielikuvia dekonstruoimalla, luontosuhteen keinotekoisuuksia, ja työskentelee feminismien läheisyydessä, käyttää runsaita ja vaikeasti hahmottuviakin viittaussuhteita, mutta tekee tämän kaiken lähes käsittämättömän laajalla ja pettämättömällä teknisellä taidolla, jopa luksusmaisella bravuurilla ihan mistä materiaalista ja millä tekniikalla tahansa – ylivoimaisesti.
Digikulttuuria ensi vuonna
Oulu, ja sen viereiset 39 kuntaa on Euroopan kulttuuripääkaupunki vuonna 2026. Suunnitelmat ovat jo pitkällä, joten tiedämmekin jo jotain mitä silloin tulemme kokemaan. Kuvataide yhdistyy vahvasti digitaalisen teknologian ilmiöihin festivaaleineen, Kiasmasta tuotuihin mediataideteoksiin sekä immersiivisine teoksineen, jonka tuottamiseen museo haki jopa omaa Deep Space -sisältökuraattoria. Tämä kyllä noudattelee Oulun pitempää linjaa, missä Taidemuseokin on kytketty hallinnollisesti Tiedekeskukseen. Oulu menee teknologia edellä
Tämän nyt saattoi jotenkin aavistaakin, mutta hieman kulmakarvoja kohotti se, että Tallinnan Fotografiska saa kuratoida koko vuoden kestävän valokuvanäyttelyn Ouluun. Olenko minä vai Oulu käsittänyt jotakin väärin, kun luulin, että kulttuuripääkaupungin idea oli esitellä kuinka hienoa ja vahvaa kyseisessä paikassa kulttuurielämä on. Nyt kuitenkin tilattiin kulttuuria vuodeksi ruotsalaisen konseptin virolaiselta toimipisteeltä.
Tietäjät tietää gallerian
Näyttelyssä While I Cast a Shadow Already Cast, Time Leaks Steadily out of My Hand 10.1.–23.2. oli Man Yaun teoksia sarjasta Artemis (arrows).
Vaikka saavutettavuutta on taidekentällä peräänkuulutettu pitkään, silti aina joskus tässä taidemaailmassa tekee mieli pohtia sitä, mikä on eksklusiivisin galleria, se hienoin ja sellainen, jonne päästessään tuntee olevansa jotakin erityistä, olevansa ’inessä’ jossakin. Aika vahva ehdokas sellaiseksi on Helsingin Kalasatamassa, jossa muutenkin on näyttelytiloja jo aika lailla.
Rautaovien takana, tulitikkulaatikon kokoisella kyltillä varustettuna, entisissä teurastamon varastotiloissa sijaitseva Pitted Dates on auki rahvaalle vain kaksi tuntia viikossa – muutoin vain pyynnöstä. Ryhmänäyttelyiden taiteilijat ovat avantgardistista eturiviä. Gallerialle on suunniteltu aivan oma kirjasintyyppi, vaikka tiedottaminen näyttelyistä tapahtuu etupäässä postituslistalla – ja vain englanniksi. Taustavoimista ei ole mitään julkista tietoa. Tämä ’exhibition platform’ ollut olemassa, aluksi tosin toisaalla, jo kohta kaksi vuotta, mutta vasta nyt Taide-lehtikin sen olemassaolon tajusi.
Se terävimmän kärjen taide ei ole tosiaan kaikille. Mutta voisiko se ihan pikkuisen enemmän kaikille sentään kuitenkin olla, projektin saaman Koneen säätiön rahoituksenkin takia?
Kivenhakkaajan elämäntyöt
Kuva: Marja-Leena Peltokangas.
Kuvanveistäjä Matti Peltokankaalle (s. 1951) myönnettiin jo 10 000 euron kokoinen Suomen Taideyhdistyksen Palkinto merkittävästä elämäntyöstä, vaikka elämäntyö hänellä toki vielä jatkuukin. Peltokangas on kuvanveistäjä perinteisessä mielessä, sikäli että häneltä luonnistuvat tarvittaessa näköiset teokset – vieläpä niin että niiden hahmoista ei tarvitse kiusaantua, ja tarvittaessa ja oikeastaan aika usein kiven painon, tai keveydentunteen kanssa pelaavat vakuuttavan selkeiksi hakatut arkkimuodot. Onpa Peltokankaan lukuisilla julkisilla ulkotilojen veistoksilla kuitenkin miltei käsitteellinenkin, käsityöläisyyden kautta tuleva tuntuma ympäristöönsä, kuten siihen, että kivellä on aina historiansa.
Grafiikkaa ilman viivoja
Inka Bell, Origo. 2024, seriggrafia ja laserkaiverrus paperille, 22 x 17 cm,
Suomen Taideyhdistys jakoi joulukuussa myös 35-45-vuotiaille taiteilijolle tarkoitettuja William Thuring -palkintoja kymmenelle taiteilijalle. Heistä pääpalkinnon sai Inka Bell (s. 1981), joka ponnistaa grafiikan tekniikoista ja perinteistä, mutta niitä koko lailla uusiksi kääntäen. Syntyy erilaisia peruselementtien rakennelmia, jotka liittyvät ainakin ulkoisesti pelkistetyn konstruktivismin tai peräti minimalismin perinteisiin. Syntyy paperimaisuudellaan tai pelkistetyn vahvalla värimäisyydellään asiansa tehokkaasti esittäviä, kirkastuneita, pelkistyneitä teoksia –melkeinpä tämän hetken vähiten esittämiseen sitoutuvaa taidetta. Hänen teoksiaan voikin nähdä vielä hetken mm. Espoon EMMAn Kokeileva konkretismi -näyttelyssä.
Pessi Rautio, taidekriitikko, Taide-lehden päätoimittaja