Kuva taulusta ei ole museo
Myös taidemuseomaailmassa kaiken mahdollisen digitoimiseen on viime vuosina kannustettu tanakasti, avustustenkin myötä. Ja koronapandemian sisällä kököttäminen vallan vimmaannutti siihen. Hieman jälkijunassa Porvoon taidemuseokin lanseerasi vuoden vaihteessa ”virtuaalisen taidemuseon”, johon on arvatenkin saatu kulumaan rahaa ja työtunteja.
Hyvänä tarkoituksena on saada näkyviin niitä kokoelmien teoksia, jotka ovat virastojen kätköissä ja myös saada edes jonkinlainen ”taidemuseo” konkreettista museorakennusta odotellessa ”kun rahaa fyysisen museon rakentamiseksi ei saatu investointisuunnitelmaan”.
Mutta, ensinnäkin: kuva taideteoksesta ei tuo teosta itseään esille. Se on vain kuva teoksesta. Ja toiseksi: sellaisen voisi esittää paljon helpomminkin katseltavassa muodossa kuin suunnattoman kömpelösti näppäimillä tai virtuaalilaseilla veivailtavassa muka-museon, muka-näyttelyssä. Perimmiltäänhän taidenäyttelyhän ja -museokin on kai vain historiallisesti kehittynyt järjestelmä, jolla teokset on saatu parhaalla mahdollisella tavalla nähdyiksi ja ymmärretyiksi – ei sinänsä mikään digitaalisesti jäljiteltävä itsetarkoitus. Kuva taidemuseosta ei ole taidemuseo.
Vaikka sympaattistahan tällä tavoitellaan, niin voiko tällaisessa kehityksessä käydä niin, että taidemuseoiden digitalisoituminen johtaa siihen, että oikeita esineitä ei olekaan enää tarpeen yrittää pitää nähtävillä, sehän kun voidaan kustannussyistä hoitaa virtuaalisesti
Hakuilmoitus ajankuvana
Jyväskylään valittiin keväällä museotoimenjohtajaksi Hanna-Kaisa Melaranta, siis pomoksi kahdelle kuvataidettakin esittelevälle hyvälle museolle, Jyväskylän taidemuseolle ja Keski-Suomen museolle, sekä osaltaan myös Galleria Ratamolle. Hyvä varmaan saatiinkin, mutta hakuilmoitus hieman nostatti kulmia, kun siinä ei kaivattu erityisesti kuvataiteen tuntemusta. ”Riittävä kokemus museotyöstä” riitti, mutta erityisesti toivottiin ”museoalan tuotteistamisen ja myynnin osaamista”. Ja vielä kummempaa tuli: “tehtävän keskeisenä tavoitteena on varmistaa, että Jyväskylän museot kehittyvät ja mukautuvat myös jatkossa vastaamaan nykyisiin ja tulevaisuuden tarpeisiin asiakkaiden ja yhteistyökumppaneiden näkökulmasta.” Eikö museoiden siis tarvitse enää lähteä ensisijaisesti sisällöistä? Saako viime kädessä historia ja kulttuuri taipua, jos vaikkapa ”yhteistyökumppanin” tai ”asiakkaan” ”näkökulma” sattuu olemaan kovasti toisenlainen?
Ja hurja vain jatkui: tehtävässä ”eduksi katsotaan joustava näkemys kulttuuriympäristön asiantuntijaviranomaisen roolista”. Joustavuushan tuntuu tarkoittavan aina semmoista, että henkilö ei mitenkään rupea hankalaksi tai esteeksi, jos jokin “yhteistyökumppani” vaikkapa kulttuuriympäristölle jotakin haluaa tehdä.
Yksi biennaalitaiteilija enemmän?
Rafaela Seppälän 2019 perustama Tiftö Foundation edistää suomalaisen nykytaiteen kansainvälistymistä, ja on lahjoittanut 120 000 € vuoden 2025 Helsinki biennaalille. Tällä summalla on tarkoitus kattaa yhden taiteilijan palkkio sekä teoksen tuotantokustannuksia. Hieno juttu! Mutta voihan niinkin nähdä, että tämä on aika kova summa yhdelle taiteilijalle, kun ajatellaan esimerkiksi, että keväällä 2024 Museovirasto ilmoittaa jakavansa Suomessa kaikkiin kuvataiteilijoiden näyttelypalkkioihin 434 000 €.
Itse näyttelylle se kuitenkin on pikkuraha, kun viime vuonnakin, avajaisvuodesta jo puoleen pudonneessa biennaalibudjetissa, käytettiin rahaa sentään 3,6 miljoonaa euroa. Biennaalitasolla toimittaessa kustannukset näyttävät tosiaan nousevan aivan omiin sfääreihinsä. 120 000 eurolla kun voisi kai melkein tehdä jopa yhden ihan pätevän museonäyttelynkin, jossain.
Vaikuttaja lahden kahta puolta
Villu Jaanisoo taustallaan 2016 valmistunut Kuukkeli-veistos Helsingin Kalasatamassa. Kuva: Riitta Supperi