On käytännössä kolme tapaa, miten nykytaidetta esittävät instituutiot voivat suhtautua itse näyttelyrakennuksiin. Resursseja ja arkkitehtuurillista suunnittelua vaativaa on tietenkin rakentaa kokonaan uutta. Tämä tapa sitoo näyttelytoiminnan sen jälkeen pysyvästi yhteen paikkaan. Näyttelyrakennuksen voi myös ottaa käyttöön muusta rakennuskannasta. Tällöin tiloja yleensä muokataan samalla tavoin pysyvä näyttelytoiminta mielessä. Kaikkein halvin ja joustavin tapa on ottaa käytöstä poistunut rakennus väliaikaisesti näyttelytilaksi, liiemmin sitä muokkaamatta.
Tyhjilleen jääneiden tilojen käyttö näyttelytiloina on toistuva teema ympäri maailmaa sellaisissa kaupungeissa, joissa ei ole rahaa rakentaa pysyvää taideinfrastruktuuria. Arkkitehtuuri tarjoaa usein alkuperäisen käyttötarkoituksen rakennukselle. Käyttötarkoituksen rauetessa, rakennukselle voidaan etsiä uudenlaisia käytön mahdollisuuksia ilman, että ne automaattisesti puretaan. Tällöin rakennusten elinkaariin syntyy historiallisia kerroksia, muokkaantumista, ennenkuulumattomuutta ja vastakkaisuuksia.
Jos unohdetaan hetkeksi uuden taideinfrastruktuurin rakentamisen perimmäinen tärkeys instituutioiden pysyvän toiminnan takaajana, monet nykytaideinstituutiot ovat olleet kuitenkin kiinnostuneita väliaikaisista, käytöstä poistuneista rakennuksista ja niissä tapahtuvasta näyttelytoiminnasta. Rakennusten uudelleen käyttöönottaminen näyttelytilaksi tarjoaa ennen kaikkea mahdollisuuden kokea näyttelyitä suhteessa erilaiseen arkkitehtuuriin.
On kiinnostavaa miettiä, minkälaisten hylättyjen rakennusten tilat näyttäytyvät kiinnostavilta nykyhetken nykytaiteen näkökulmasta. Mikä tekee uusiokäyttöön otetuista näyttelyrakennuksista ja tilavalinnoista jotain uutta, mikä taas näyttäytyy geneerisenä matkimisena? Käytöstä poistuneen rakennuksen valinta näyttelytilaksi vaikuttaa parhaassa tapauksessa myös teosten dialogiin itse tilan kanssa. Näyttelyidean yhdistäminen rakennukseen voi kertoa jotakin oleellista myös itse instituutiosta?
Toimiva näyttely käytöstä poistuneeseen rakennukseen?
Latvian Center for Contemporary Art (LCCA) on järjestänyt vuodesta 2009 lähtien vuosittain Riiassa Survival Kit -nimistä ”nykytaidefestivaalia”. Tämän, joka syksyisen näyttelyn konseptiin kuuluu jo huomion kiinnittäminen tyhjillään oleviin rakennuksiin, valjastamalla ne väliaikaisiksi näyttelytiloiksi. Näiden rakennusten puolentoista kuukauden avaaminen yleisölle toimii samalla mainoksena muille toimijoille, kannustaen korjausrakentamiseen ja tilojen uudenlaiseen käyttöön.
LCCA:lla (joka on Suomen Framen kaltainen toimija) on Venetsian biennaalin maapaviljongin järjestämisen ohella siis myös omaa näyttelytoimintaa, vaikkakaan ei omaa näyttelytilaa. Survival Kit vaihtaa vuosittain kuraattoriaan ja pyrkii esittämään kansainvälisesti kunnianhimoista nykytaidetta.
Kun keskeiseltä paikkaa kaupunkia valitaan tyhjillään oleva rakennus, joka on voinut olla suljettuna pitkään, osaa näyttelykävijöistä voi tällöin kiinnostaa ainoastaan rakennus ja sen nykyinen tila. Jotta näyttelyrakennuksen suhde itse näyttelykonseptiin ei jäisi pelkästään toistuvaksi eleeksi, tarvitaan teoksia, jotka ovat näyttelypaikkaan tehtyjä ja sen kanssa keskustelevia. Eli asettuvat ”arkkitehtoniseen” dialogiin näyttelytilan kanssa.
Survival Kitin vuoden 2022 näyttelykokonaisuudessa The Little Bird Must Be Caught, tutkittiin yleisesti äänen ja tilan suhdetta, 1880-luvulla rakennetussa entisessä pankkirakennuksessa (Piels iela 23). Andrius Arutiunianin Arizona Club (2022) ääni-installaatiossa kolme muokattua vaskisoitinta täytti yhden huoneen, luoden muistuman Armeniasta Etiopiaan kulkeneesta sadan vuoden takaisesta marssiorkesterista.
Esillä oli myös kaksi Krišs Salmanisin teosta. Molemmissa installaatioissa annettu näyttelytila vaikutti itse teoksiin. Wake Me Up When It’s Over (2022) installaatiossa rakennuksen isoon aulatilaan oli rakennettu toistuva mekaaninen ”muovinen aalto”, joka syntyy aina uudelleen ensin loputtuaan, kommenttina Venäjän toistuviin sotilaallisiin aggressioihin. Salmanisin toinen teos Strategic Patience (2022) keskittyi yksittäiseen vesipisaraan, ja sen ottamaan tilaan ja tuottamaan minimaaliseen ääneen. Pyöreässä porraskäytävässä pisarat tippuivat neljän kerroksen matkan harvakseltaan, pakottaen myös näyttelyvieraan odottamaan ja miettimään pitkittyneiden konfliktien kestoa.
Krišs Salmanis, Wake Me Up When It’s Over (2022), installaatio. The little bird must be caught – Survival Kit 13, Riga, Latvia. Kuraattori: iLiana Fokianaki. Näyttelyn järjestäjä: Latvian Centre for Contemporary Art (LCCA). Kuva Eriks Božis / LCCA.