Tämän syksyn puheenaiheena ovat olleet käsitteet. Instagramin Varo taidejargonia -tili on nostanut esiin taidepuheessa toistuvia käsitteitä ja pohtinut niiden käyttöä.
Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan apulaisprofessori Kalle Lampelan ylläpitämällä tilillä on julkaistu tähän mennessä yli 80 jargoniksi miellettyä sanaa, kuvattu sanojen käyttöyhteys ja ehdotettu niille yleistajuista vastinetta.
Aineisto on haettu erilaisista kuvataidetta käsittelevistä teksteistä, kuten näyttelytiedotteista, ARS-katalogeista sekä Taide-lehden ja Mustekalan arkistoista. Tähän mennessä tilillä on purettu ainakin sellaisia käsitteitä, kuin ”subliimi”, ”relaationaalinen”, ”postkolonialismi”, ”narratiivi”, ”konstellaatio”, ”interaktiivinen”, ”entiteetti” ja ”assosiaatio”.
Tervehdin joka päivä uuden käsitteen esittelevää tiliä ilolla. Tämähän on taiteen harrastajan aarreaitta ja virkistävä joulukalenteri!
Aivan päätäpahkaa tilillä ei kuitenkaan sukelleta taidekirjoittamisen iloihin. Perimmäisenä tarkoituksena on varoittaa lukijaa erikoistermien vaaroista.
Lampelan Instagram-tili ei ole yksin viestinsä kanssa. Taiteesta kirjoittamisen oppaissa varoitetaan aloittelevia kirjoittajia luisumasta käsittämättömään käsitevyyhtiin, jossa tekstin merkitys katoaa sivistyssanojen viidakkoon.
Ratkaisuksi Lampelan tili ehdottaa käsitteiden korvaamista yleistajuisella sanalla.
Korvaavien synonyymien löytäminen ei ole välttämättä kuitenkaan aivan yksinkertaista.
Käsitteet ovat luonteeltaan paljon enemmän kuin pelkkiä sanoja. Ne ovat työkaluja, joiden avulla suuria asiakokonaisuuksia voidaan siirtää paikasta toiseen ja asioita voidaan kehystää tietystä näkökulmasta tarkasteltavaksi. Käsitteet saavat myös erilaisia merkityksiä riippuen siitä, missä niitä käytetään ja kuka niitä käyttää.
Teoreetikot puhuvatkin niin sanotuista matkustavista käsitteistä, jotka kuljettavat mukanaan erilaisia perinteitä, keskustelujen tapoja sekä merkityksiä.
Monimerkityksellisen luonteensa vuoksi käsitteet voivat puhua myös toistensa ohi.
Näin käy Mieke Balin kirjassaan Travelling Concepts in the Humanities (2002) kertomassa kuuluisassa anekdootissa, jossa eri alan ammattilaiset keskustelevat subjektin käsitteestä. Käy ilmi, että jokainen puhuja tarkoittaa käsitteellä eri asiaa. Psykologille subjekti viittaa mielensisäisiin malleihin ja ihmisen minäkäsityksen muodostumiseen. Taidehistorioitsija sen sijaan puhuu subjektin muodostumisesta kuvallisen esittämisen kontekstissa.
Koska käsitteet voivat kertoa yhdellä sanalla suuria tarinoita, ne ovat myös erinomaisia ajankuvia.
Varo taidejargonia -tilin tekstipätkiä lueskellessa pääsee pienille aikamatkoille taiteen lähihistoriaan. 2010-luvun muotikäsite ”antroposeeni” herättää muistoja näyttelyistä, lukemistoista ja keskusteluista.
Varo taidejargonia -tili jättää lukijan ratkaistavaksi sen, milloin taidepuheen tulisi olla yleistajuista ja milloin ei. Perustellusti yleistajuisuutta voidaan odottaa esimerkiksi päivälehtien kulttuurisivuilta tai suurelle yleisölle suunnatuista ARS-katalogeista.
Toisaalta mietin, onko ammattilaisilla, entusiasteilla ja taiteen ystävillä lupaa leikitellä taidepuheella, sen kielellä ja monimerkityksellisyydellä. Tarvitseeko rikasta kieltä hävetä ihan alan ihmistenkin kesken?
Muistan, kuinka Mustekalan alkuaikoina lehdessä oli perusajatuksena taidepuheen ”vaikeuden” salliminen. Mustekalalaiset uivat tuon ajan vastavirtaan kirjoittamalla tekstiä, joka sai olla monitulkintaista ja haastavaakin. Vaikeita sanoja ei tarvinnut varoa, kunhan ne avasi tekstissä tavalla tai toisella.
Ehkä Mieke Balin anekdootti tarvitsee kaksi uutta hahmoa: tulkin ja harrastajan. Näistä ensimmäinen on käsitteiden oikoja ja selittäjä. Harrastaja on sen sijaan taidepuheen amatööri – eli latinankielellä amator, rakastaja tai ystävä – joka lukee tekstikatkelmia löytäjän ilolla. Tälle hahmolle käsitteiden monimerkityksellisyys ja salakielimäisyys ei ole ongelma. Hän innostuu keskusteluperinteiden rikkaudesta, kuulostelee sävyjä, tulkitsee merkityksiä ja tallentaa löytämiään helmiä käsitteiden kuriositeettikabinettiin.