Taidekokoelmat ovat olleet tärkeässä osassa kansallisuuden rakennustehtävissä, eivätkä ne näytä edelleenkään sitä tehtäväänsä jättäneet, vaikka tätä tehtävää aika ajoin demokraattisissa ja valistuneissa valtioissa yritetäänkin kritisoida, tai ainakin uudistaa, ehkä välillä jopa kriisiyttää.
Kyllähän kuitenkin kansalliset taidemuseot esittelevät yhä, näissäkin maissa, taidetta juuri kansallisin kriteerein. Ja kyllähän taiteen historia sentään syvemmin jossakin maassa olemisen ja elämisen identiteettiä tosiasiassa muokkaa kuin vaikkapa maan hetkellinen menestys jossakin urheilulajissa. Ja lienee myös niinkin, että mitä monipuolisemmaksi tuo kulttuurinen historia pystytään näkemään, sitä vahvempi, siis jotenkin luontevampi, tuo identiteettikin taitaa olla.
Ville Järmut (1948-), Enn Kärmas (1943-), Juliste ”Näe luonto liittolaisenasi”. 1987. Offset. Eestin taidemuseo.
Kun maa on kriisissä ja uhattuna, kuten Ukraina, se voi silloinkin esittää taiteellaan uudenlaista näkökulmaa, luoda jopa positiivista propagandaa kulttuurinsa kuvalla, kätevästi niinkin, että teokset ovat samalla turvassa ulkomailla. Viron KUMUun Ukrainan kansallisista taiteen ja kulttuurin museoista ja arkistoista saatu avantgardea 1910-20-luvuilta esittelevä näyttely on näyttelyherkkupala tuossa lähellä; osa sellaista koko modernia maailmaa luovaa taidehistoriaa, minkä veroista ei esimerkiksi Suomella kansakuntana esittää. Samalla se on osa kamppailua siitä, kenen historiaan tietty taide oikeastaan kuuluu, sillä kun näyttely muistuttaa juuri ukrainalaisten taiteilijoiden ja taiteilijaryhmien osuudesta tässä yhäkin ihannoidussa ja ihmetellyssä taiteen aikakaudessa, se kertoo myös yhtä paljon kosmopoliittiuden hengestä taiteessa.
Ensimmäisen maailman jälkimainingeissa maata repineiden sekavien valloitussotien ja sisällissodan huterasti muodostunut ukrainalainen kansakunta oli moneen kertaan jaettu eri maiden alueille. Ssuuresta osasta sitä tuli neuvostotasavalta 1922. Tämä häiritty ja koeteltu kansallinen identiteetti sai kuitenkin tuekseen hyvin intensiivisen kulttuuriliikehdinnän, joka oli osaltaan idealistisesti muovaamassa sitä, millaisen näkemyksen kautta elämä tässä maassa järjestyisi.
Mariia Syniakova (1890-1984), Sota, 1915 (?). Lyijykynä, muste ja vesiväri paperille ja kartongille.
Mutta yksiselitteisistä asioista avantgardetaiteenkaan ukrainainen identiteetti ei syntynyt. Esimerkiksi Oleksanda Ekster (!882–1949), kävi Kiovassa koulunsa – myös taidekoulunsa, eli sikäli on ukrainalainen, tosin valko-venäläisen isän ja kreikkalaisen äidin lapsi. Kuitenkin hän kasvoi kansainvälisen avantgarden keskeisimpiin hahmoihin työskennellessään kaikkialla, missä jotakin tapahtui: Pietarissa, Wienissä, Pariisissa, Pietarissa. Hän maalasi niin impressionistiseen, kubistiseen, futuristiseen kuin suprematistiseenkin henkeen, tunsi kaikki ja kaikki tunsivat hänet.
Ja kyllä, Kazimir Malevitskin (1879–1935) oli Kiovalainen syntyjään – puolalais-venäläisestä perheestä kylläkin. Ja vaikka kansainvälistä, universaaliksi usein nähtyä taidetta Ekster ja Malevits kehittelivätkin, heidän taiteessaan oli myös hyvin kansallinen, oikeasta ukrainalaisen kansan taiteesta ammentava puolensa: kuvattiin kansanelämää, toria, leipää, taloja – uudella otteella, mutta myös kansantaiteen muodoista ammentaen. Kansalliset erityispiirteet eivät olleet tässä globalismissa poisraivattavia tai ohitettavia, vaan pikemminkin perustaa uudelle, tulevaisuuden taiteelle. Jos jotakin haluttiin raivata pois, niin yhteiskunnan universaalin yläkulttuurin kangistuneimmat käytännöt taiteissa ja tapakulttuurissa.
Näyttelyn kokonaisuus koostuu suuresta määrästä ehkä vielä hieman vähemmän tunnettuja taiteilijoita, mikä kertoo eri taiteen lajien uudistumisen, avantgarden olemisen hämmentävästä laajuudesta tuona aikana. Uusiksi pantiin maalaustaiteen lisäksi teatteri, baletti, arkkitehtuuri, kulttuurilehdet. Jopa itse kielestä tehtiin visuaalista runoutta tai äänteisiin perustuvaa taidetta. Tuorein taidelaji, elokuvakin kehiteltiin samassa myräkässä uusiksi.
Joosep Kivimäen kuvainstallaatio Yltäkylläisyyden ohjelmoiminen, 2022, näytti ruoan teollisen tuotannon osuuden konkreettisessa arjessamme ja kertoi siitäkin, että kolmasosa maailman ruoantuotannosta joutuu yhä jätteeksi. (Osa teoksesta)
Näyttämötaiteiden osuus korostuu näyttelyssä, ihmeelliset puku- ja lavastussuunnitelmat olivat tekemässä teatterista ja baletistakin äärimmäistä uuden ajan taidetta ja samalla kuitenkin liittämään sitä entistä erottamattomammaksi osaksi elämää ja yhteiskuntaa.
Oikeastaan koko yhteiskuntaa yritettiin muovata taiteen ajatuksin. Selvää on, että mikään tekoäly ei loisi tällaista, sen ominaisuuteen kun ei kuulu ajatella kaikkea uusiksi, se matkii olemassa olevaa.
Tulevaisuus oli oleva hieno. Tähän intoon osallistuneita toinen toistaan merkittävämpiä ja omaperäisempiä taiteellisia toimijoita kulkee paraatina näyttelyn huolellisten tekstien ja usein pienten, mutta kiehtovien teosten kautta. Tällaisen parempaan tulevaisuuteen tähdänneen myrskyn omaksuminen osaksi kansallisidentiteettiä tuntuu hienolta, varmaankin yhä nykyään, kun Ukraina taistelee nimenomaan maan kanssa joka perustaa pakotetun kansallisidentiteettinsä fantasioituun ja keksittyyn, yhä kapeammaksi ja harhaisemmaksi käyvään historiansa kuvaan.
Anatol Petrytskyii (1895-1964), luonnos marsilaisen puvuksi Ostap Vyshnian kirjoittamaan näytelmään Vii, Harkovan Ivan Franko -teatteri, 1925. Guassi, vesiväri ja kollaasi paperille. Ukrainan teatteri-, musiikki- ja elokuvamuseo.
Globaali teema, paikallinen tulkinta
Suuresta informaatiomäärästään huolimatta Ukraina-näyttely ei kuitenkaan lopulta ole loputtoman suuri esineistöltään, mutta toinen, Viron oman kansallisen taidemuseon kokoelmista tehty näyttely miltei on. Se näyttää mitä kansallisista kokoelmista voi yleisölle saada, kun niissä on volyymiä.
Jos Ateneumin uudessa kokoelmaripustuksessa on Luonnon aika -niminen osa, jonka teokset sivuavat ihmisen ja luontoympäristön suhteita niin KUMUssapa on kesän ajan käytännössä lähes koko tuon Suomen taiteen kokoelmaripustuksen kokoinen omista kokoelmista koottu näyttely samasta teemasta: Taidetta antroposeenin aikakaudella. Tämä siis sen lisäksi, että museossa on myös koko ajan innostava virolaisen taiteen monikerroksinen perusnäyttely – joka alkaa 1700-luvulta ja jatkuu uusimmalla osallaan, Tulevaisuus on tunnin kuluttua 1990-luvulle. jota luonnehti uuden ja turbulentin ajan rajusti reagoiva ja vastakulttuurinen fyysinen avantgarde.
Tämän Antroposeeni-näyttelyn graafisilla keinoilla kikkailevat rypistetyn paperin tervetuliaisplanssit ja tarkoitustaan hakevat kummat viirit eivät pysty trendikkyydeään säikäyttämään pois siitä, että nyt päästään oikeasti harkittuun, runsaaseen, tematiikaltaan rikkaaseen, mutta ymmärrettävään ja silti aivan oikeasti omaakin ajattelua virittävään klassiseen teemanäyttelyyn. Oivalluksia siitä, että oikeastaan ihmisen kaikki toiminta vaikuttaa jotenkin luontoon, ja ehkäpä myös toisinkin päin voi tehdä niin paljon kuin jaksaa. Näyttelyn informoivat ja hahmotettavat opastetekstit eivät rajoita tulkintaa, vaan tukevat omaa oivaltamista ja yhteyksien näkemistä. Historiallista maisemamaalausta sivutaan; neuvostoaikaiset näyttelyn teeman näkökulmasta kammottavat teollisuuden ylistysmaalaukset, propagandat, saavat paikkansa; vapaamman taiteen alueella heräävät ympäristö- ja luontotietoisuudet jo 1970-luvulta lähtien yllättävät, Kaikki saa seurakseen sopivina annoksina nykytaiteellisempia asian tulkintoja mm. kulutuksesta tai luonnon olemisesta. Aineisto rönsyää, mutta pysyy teemassaan. Pelkästään tämän näyttelyn katsomiseen voi käyttää koko päivän.
Priidu Aavik (1905-1991), Alo Hoidre (1916-1993), Lepo Mikko (1911-1978). Teollisuuden nousu Eestin sosialistisessa neuvostotasavallassa, 1950-luku. Öljy. Maalauksessa rakennetaan palavan kiven kaasuputkea Virosta Leningradiin.
Näyttely tuo esiin yleisen, globaalisti koskettavan teeman, mutta sen myötä taikoo esiin erityisesti juuri Viron taiteen ja visuaalisen kulttuurin syviä asenteiden ja pohjavirtojen muutoksia, on samaan aikaan taidehistoriaa, kulttuurihistoriaa ja yleisten ihmisen ja luonnon keskinäisten välien, niin erojen kuin yhteisen taipaleenkin historiaa. Ja silti, tässä kokonaisuudessaan, juuri tällaisen historian juoksuna se voi olla ainoastaan virolainen, vain tietyn kansallisen identiteetin heijastumaa.
KUMU, Tallinna, Futuromarennia. Ukraina ja avantgarde. 8.4.–10.9. sekä Taidetta antroposeenin aikakaudella 5.5.–8.10.