Se, että suuri joukko taiteilijoita ryhtyi boikotoimaan Kiasmaa, Suomen johtavaa nykytaiteen organisaatiota, perustuu siihen, että he haluavat taideorganisaation rahoitustaustalta eettisyyttä.
Nämä taiteilijat eivät halua, että taide on riippuvainen epäeettisistä finanssioperaatioista, ei edes silloin kun heidän hyötynsä voisi olla siitä kiinni. Kaikella rahoituksella on kuitenkin taustansa, likainenkin, sanotaan. Mutta Suomen kaltaisissa maissa julkinen raha on jo demokraattisen ohjauksensa myötä eettisemmin synnytettyä kuin yksityinen raha. On sittenkin, vaikka valtion rahoitukseen kuuluu rutiinina Metsähallitukselle vuosittain esitettävät suunnattomat tuotto-odotukset ristiriitoineen luonnon monimuotoisuuden kanssa, tai vaikka kulttuurin Veikkaukselta saamat rahat ovat olleet kytköksissä uhkapeliongelmiin. Kuitenkin on muistettava, että metsäbisnes tai rahapelibisnes eivät varmastikaan tuottaisi yhtä paljon hyvää hyviin tarkoituksiin ollessaan yksityisissä käsissä, osa rahasta kuluisi vääjäämättä vesiskoottereihin.
Toisaalta toiset taiteilijat ja kenties osa valtiollisesta taidehallinnostakin haluavat, että Kiasma voisi sparrata taiteilijoita luomaan kansainvälistä mainetta.
Rahaväki taas haluaa, että heidän mistä milloinkin syntyneet rahansa ja suhteensa voisivat joskus olla yhteisesti arvostettujen hyvien päämäärien, kuten kulttuurin palveluksessa. Mutta ei kai voi kieltää, eikä ehkä edes moittia sitä, että he samalla haluavat myös tiettyä kulttuurista statusta itselleen.
Taidekeräilijät haluavat, että heidän hankintansa ovat tunnustetusti merkittäviä. Tiedetään se, että kokoelman arvo nousee, kun sitä tai sen taiteilijoita esitellään merkittävässä museossa.
Taiteen katsojista taas osa haluaa nähdä kuuluisimpia taiteilijanimiä, taatusti kansainvälisiä tähtiä tai sitten ’ehdottomia klassikoita’. Toiset taas haluavat nähdä parhaimpia ja pohdituimpia mahdollisia näyttelyitä, riippumatta siitä mistä kokoelmasta teos on tai onko nimi tällä hetkellä biennaalimaailman kuumimpia. Kolmannet haluavat viihtyä näyttelyssä, riippumatta nähtävän statuksesta taiteen rankingeissa.
Yleinen mielipide tuntuu haluavan, että taidetta vietäisiin kansainvälisesti, auttamaan Suomen taloutta, mutta ei halua, että se tehtäisiin kansainvälisten neuvottelujen ehdoilla, kestityksiin rahaa tuhlaamalla.
Kiasmalla ei ole helppoa risteävien halujen kanssa.
Mutta aivan sama koskee ihan koko taiteen kenttää. Yhtä tahoa miellyttäessä ärsyttää toista. Edes taiteen tehtävästä ei olla yhtään samaa mieltä. Yleisesti miellyttävää taidetta ei kai ole mahdollista tehdä.
Vai voisiko sellainen silti joskus onnistua? Että joku tekisi vaikka henkilökohtaisistakin lähtökohdistaan, kuitenkin riittävällä taidolla, riittävän lähestyttäviä, riittävän hahmotettavia ja tärkeän tuntuisia, mutta silti niin omintakeisia, ennennäkemättömiä ja siksi mieleenjääviä teoksia, että ei niitä kukaan voisi inhota.