Politiikkaa, tai kuten kai on parempi sanoa, politiikkoja, on monenlaisia. Mietitään sitten sosiaali- ja terveysasioiden, taideasioiden, finanssi- tai elinkeinoelämän järjestelemistä, politiikkojahan ne.
Ja sitten on vielä henkilökohtaiset politiikat – se, mitä ihmisen arkisen sfäärin sosiaaliseen rakentumiseen kuuluu. Luokka-asemien, ennakkoluulojen, sosiaalisen statuksen tai sukupuolen kysymysten uudeksi järjesteleminen on tätä henkilökohtaisen politiikkaa. Nykyisessä kuvien ylitulvassa esimerkiksi jo kehon esittäminen taiteessa toisin on polittista. Näin esittävät muutamat artikkelit tässä lehdessä.
Taide on kernaasti ottanut kantaa näihin jälkimmäisiin asioihin, ja vastaavasti harvemmin edellisenkaltaisiin, kuten vaikka liikennepolitiikkaan, tai edes kulttuuripolitiikkaan. Taide kun nykymuodossaan ponnistaa korostetusti henkilökohtaisesta.
Ympäristöpolitiikkaan taiteella on kuitenkin ollut viime aikoina oma näkemyksensä tuotavana. Tässäkin lehdessä arvioidaan paria näyttelyä, jotka pystynevät rakentamaan uuttakin näkökulmaa ympäristökysymyksiin juuri taiteelle ominaisin esittämistavoin.
Presidentinvaalien myötä yleiseen keskusteluun kuitenkin nousi kysymys ulkopolitiikasta, siis maiden suhteista toisiinsa. Vain itsenäinen maa voi edes harjoittaa ulkopolitiikkaa ja vaikka tällainen tuntuisi nyt taiteen kannalta etäiseltä, silläkin on ollut melko suuri merkitys myös taiteen sfääriin, jopa sen sisältöihin.
Taiteella kun on varsinkin kansakuntien synnyssä ollut valtavan tärkeä identiteettiä rakentava, ja toisinaan propagandistinenkin rooli. Mutta myös nykytaide alkaa olla kuin huomaamatta siirtymässä osittain ulkopolitiikankin alueelle käsitellessään identiteetin kysymyksiä oman kehon ulkopuoleltakin, kansojen ja ryhmien identiteetteinä. Vahvistetaan esimerkiksi saamelaisidentiteettiä tai ollaan huolissaan sen ulkopuolelta taiteessakin esittämisen tavoista.
Onkohan taiteen rakenteissa sellainen ajattelumekanismi, että nationalistinen taiteessa on oikeastaan aina vähän pahaa, se kun vahvistaa olemassa olevaa identiteettiä, mutta kansan tai ryhmän vasta muotoutuvaa, alistettuna ollutta identiteettiä vahvistaessaan taide on hyvää? Se kielii siitä, että nykyinen taide on parhaimmillaan ehdottaessaan uutta näkemystä, rakentamassa uutta ajatusta tai tunnetta. Jos politiikka on käytäntöjen uudeksi järjestelyä, niin ehkä taide parhaimmillaan jopa edeltää ja edistää sitä, järjestelemällä ajatuksia uudeksi.
Pessi Rautio