Määrittelyjä pakeneva taitelijakirja on kuvataiteen kentässä liikkuva haastaja, joka sivuaa monia taiteen lajeja ja yhdistelee niitä: grafiikka, kuvanveisto, valokuva, maalaus, tekstiilitaide, keramiikka, lasi, kollaasi, kirjansidonta… Taiteilijakirja – artists’ book, livre d’artiste, konstnärsbok, künstlerbuch – on taideobjekti, taiteilijan itsenäinen luomus, jolla on kytkös kirjaan. Se taipuu kuitenkin moneen muotoon ja esitystapaan. Osaa taiteilijakirjoista voi selata, osaa katsoa ulkoapäin ja molempia omalla tavallaan lukea, olipa kyseessä sivuja sisältävä, abstrakti, esittävä tai veistosmainen taideteos, kuvia, tekstiä tai vain muotoa. Taiteilijakirja siis ei ole kuvakirja taiteesta tai taiteilijasta kertova taidekirja, vaan se on taideteos itse.
Mistä taiteilijakirjan historia alkaa, riippuu määrittelijästä. Varhaisimpien kirjojen sukulaisuus kuvataiteelle on ilmeinen, esimerkkinä arabialaiset astronomiset teokset tai keskiaikaiset inkunaabelit. Joukkoon ovat ehdolla William Blake 1700-luvun lopulta, Francisco Goya, Akseli Gallén-Kallela ja 1800–1900-lukujen vaihteen livres d’artistes -portfoliot, tekijöinä mm. Chagall, Miro, Klee ja Picasso. Nämä eivät kyseenalaistaneet kirjan perinteitä kuten nykyinen taiteilijakirja, mutta toivat kirjan käsitteeseen tai sen saavutettavuuteen uutta.
Taiteilijakirjaa sivuavat myös letterismi ja erilaiset typografiset kokeilut 1910-luvulla, dadaistit, surrealistit ja futuristit sekä avantgardistit fotomontaaseillaan. Materiaaleina käytettiin myös vaikkapa tapettia, kangasta ja erikoisia papereita. Ensimmäiset täysin valokuvalle perustuvat kirjat toteutettiin Saksassa 1920-luvulla. Niitä pidettiin aikanaan kokeellisina ja ne rikkoivat usein kirjan muotokielen.
Eino Ruutsalo, Punainen 607, 1967, Kansallisgalleria, Ateneumin taidemuseo. Kuva Kansallisgalleria Hannu Pakarinen.