Henrik Tikkasen (1924–1984) piirrokset hengittävät jokaisella viivallaan kaupungin modernia elämää: rakennusten, ihmisten ja esineiden välistä jatkuvaa vuorovaikutusta. Hänen laaja tuotantonsa käsittää piirrosten lisäksi tunnustuskirjallisuutta, radiokuunnelmia, aforismeja ja matkakertomuksia. Tikkanen tunnettiin äänekkäänä ja ristiriitaisena taiteilijapersoonana, joka liikkui luontevasti yli kulttuuri- ja kielirajojen. Laajasta kirjallisesta toiminnastaan huolimatta hän piti itseään ajoittain parempana kuvataiteilijana kuin kirjailijana. Piirtäjänä Tikkanen oli herkkä kaupungin havainnoija ja pelkistetyn viivan erehtymätön taitaja.
Henrik Tikkanen piirtäjänä
Majavatie 11 -kirjassaan Tikkanen kertoo, miten hän rakastui jo varhain ”nukkaisen haperoon” sanomalehtipaperiin. Hänen nuoruuden esikuviaan olivat Honoré Daumier, Albert Engström ja Birger Lundqvist. Tikkanen halusi ennen kaikkea tulla kuuluisaksi sanomalehtipiirtäjäksi, mutta hän osallistui 1950–1960-luvuilla myös Nuorten näyttelyihin. Vuonna 1971 hän vetäytyi ryhmänäyttelyistä ajauduttuaan selkkaukseen Taideakatemian kolmivuotisnäyttelyn juryn kanssa. Tikkasen työt hylättiin niiden sanomalehtipiirrosmaisen luonteen vuoksi, ja kiistaa taiteen raja-aidoista käytiin päivälehtien palstoilla. Tapahtuman seurauksena Tikkanen erosi Suomen Taiteilijaseuran jäsenyydestä. Ehkä juuri tästä sisuuntuneena hän järjesti 1970-luvulla lukuisia yksityisnäyttelyitä, ja vuonna 1979 hänellä oli laaja yksityisnäyttely Amos Andersonin taidemuseossa.
Henrik Tikkasen piirrosjäljessä on havaittavissa yhtäältä haurasta ääriviivaa ja toisaalta hallittua koristeellisuutta sekä kalligrafisia juonteita. Kirjailija ja kriitikko Pekka Suhonen (1938–2011) on luonnehtinut Tikkasen piirroksien lähestyvän Henri Matissen ja Pablo Picasson valtalinjaa, joka analysoi ihmistä lämpimästi. Pekka Suhosta ilahdutti Tikkasen ilmeikäs taituruus, samoin kuin hänen taiteensa kiinnittyminen journalismiin: ”Sen eläminen päivälehtien sivuilla ja nivoutuminen ajankohtaisiin teksteihin, puheenvuoroihin.” Tässä mielessä Tikkasta voi pitää historiallisen piirtäjäperinteen jatkajana, ja hän sijoittuikin taiteidenvälisyydessä sanan ja kuvan sommittelun käsityöläiseksi Aubrey Beardsleyn ja Henri de Toulouse-Lautrecin hengessä.
NImeämätön Henrik TIkkasen piirros näyttelystä.
Tikkanen ei tiettävästi koskaan piirtänyt kaupunkimaisemiaan valokuvista tai muistista, vaan aina paikan päällä havainnoiden. Hän oli taltioinneissaan nopea ja tuottelias. Henrik Tikkanen ymmärsi etuoikeutetun asemansa ja kuvaili työntekoa nautinnoksi. Hän totesikin, että jos työnteko kiellettäisiin, hän jatkaisi sitä salaa. Minun Helsinkini -kirjassaan Tikkanen hahmottelee suhdettaan piirtämiseen: ”Sillä piirtäminen on samaa kuin rakastaminen. Jokainen viiva on kuin alastoman ihon hivelemistä, nautinnollista.”
Piirtäjänä Henrik Tikkasta kiehtoi kaupungin elävä organismi, joka muodostui ihmisistä, rakennuksista, liikennemerkeistä, katulampuista ja julkisista veistoksista. Hän piirsi toisinaan Helsingin siluettia Renault-merkkisen autonsa etupenkillä, havainnoiden nopeasti ja tarkasti ohikiitäviä hetkiä. Välineinään hän käytti piirustuskynää, lyijykynää ja sivellintä. Galleristi Dorthy Aminoff (1915–2014) toivoi, että Henrik Tikkanen vähentäisi piirroksissaan katulamppujen ja liikennemerkkien käyttöä, mutta Tikkanen ei nähnyt tarpeelliseksi muuttaa tyyliään. Hänen piirroksissaan jopa mitättömiltä vaikuttavat yksityiskohdat ilmensivät kaupungin elävää verisuonistoa – maisemaa, joka ei koskaan pysähtynyt. Myös Tikkasesta itsestään kehkeytyi osa tätä kollektiivista kaupungin kokemusta.
Näyttely ja lavastettu Tikkanen
Kaupungin muuttuvaan maisemaan ja Tikkasen tuotantoon pääsee nyt tutustumaan Merkki-museon Ludviginkatu 2–4 – Henrik Tikkasen Helsinki -näyttelyssä. Näyttely esittelee kaupungin muutosta Tikkasen töihin nojautuen. Toimittaja-kirjailija Ville Hänninen ja graafikko Ville Tietäväinen ovat suunnitelleet näyttelyn kokonaisuuden. Tikkasen piirrokset kuvastavat kaupungin muuttuvaa luonnetta, historian saatossa purettujen rakennusten ja korttelien tarinoita – mennyttä maailmaa. Lisäksi joihinkin Henrik Tikkasen piirroksiin on liitetty Vesa Lehtimäen samoista paikoista ottamia valokuvia.
Graafikko Ville Tietäväinen kuvailee näyttelyn lähtökohtia: ”Pohdimme, että olisi hienoa näyttää jollain tavalla kaupungin muutosta puolen vuosisadan takaisten piirrosten ohessa. Näyttelyn päämäärä on viedä kokija 1960–70-lukujen kaupunkiin ja broadsheet-kokoisen sanomalehden visuaaliseen journalismiin sekä Tikkasen näkövinkkeliin.” Tässä tavoitteessaan näyttely onnistuu erinomaisesti. Kokonaisuus tarjoaa rönsyilevän aikamatkan suomalaisen hyvinvointivaltion ja sanomalehtityön kultaisiin vuosikymmeniin. Aikaan, jolloin kehitysoptimismi ja solidaarisuus kukoistivat, mutta samalla modernin elämän ristiriidat puhuttivat. Ja silloin tällöin Tikkasen kynä toimi terävänä piikkinä Helsingin nousukasmaisessa kehityksessä. Mutta, onko näyttelyssä kuitenkaan kaikki todella sitä, miltä näyttää?
Pääosa näyttelyssä esillä olevista Tikkasen teoksista on suurennettuja reproduktioita – ei siis alkuperäisiä piirroksia. Näyttelyn yhdellä seinällä on silti esillä kymmenkunta originaalipiirustusta vitriineissä. Ville Tietäväinen kertoo näyttelyn prosessista: ”Piirroskokoelma löytyi sekalaisista lähteistä, pääosin Helsingin Sanomista ja Tikkasen kuvittamista kirjoista. Usein on ollut vaikea tietää, mikä kuvitus on alun perin mihinkin tehty, joten päätimme jättää nämä tiedot näyttelystä pois.” Samaan hengenvetoon Tietäväinen jatkaa: ” Skannasin ja käsittelin näyttelyn kuvat kirjoista, skaalaamalla niitä 5–25-kertaiseen kokoon. Originaalit ovat levinneet ja piiloutuneet yksityiskoteihin, emmekä olisi voineet löytää haluamiamme kuvia.”
Kuva: Lauri Eriksson
Näyttely kuvaa kaupungin muutosta erinomaisesti, mutta piirrosten suurentamiseen ja uudelleentulostamiseen kiteytyy eräitä heikkouksia. Henrik Tikkanen oli piirtäjänä ennen kaikkea harjaantunut kädentaitaja. Näin viivan herkkyys ja intuitiivisuus muodostavat erottamaton osan hänen inhimillistä ja persoonallista ilmaisuaan. Kirjoista tehdyt suurennokset kapalevyille etäännyttävät ja vieraannuttavat katsojan alkuperäisestä materiaalista: miten piirtimen kärki painautuu paperiin ja liikkuu sen huokoisella pinnalla. Näyttelyn toinen kuraattori Ville Hänninen toteaa: ”En ole koskaan ymmärtänyt originaalifetisismiä. Filosofisessa mielessä originaali ei ole teos, vaan välivaihe. Toisin sanoen originaali voi usein olla varsin mitättömänkin näköinen, koska se on suunniteltu painotuotteeksi – osaksi painettua lehteä tai kirjaa.” Vaikka uusintamisessa ja kollektiivisessa kokemisessa tekijää tarkasteltaisiin vain koneen osana, tässä tapauksessa jonkinlaisena käyttökuvan tekijänä, Henrik Tikkasen kohdalla tämä näkökulma tuntuu kyseenalaiselta. Kysymys ei ole pelkästään originaaliteoksen filosofisesta merkityksestä, vaan tekijän ja taiteilijuuden tunnustamisesta. Sen vuoksi tuntuu ikävältä, että muuten tasokkaassa näyttelyssä Tikkanen on kuin tuomittu kuvittamisen tai käyttötaiteilijan ikuiseen kadotukseen.
Näyttelyyn sijoitetut sivunkokoiset lehtileikkeet esittelevät onnistuneesti Tikkasen poleemista luonnetta, tosin nekin ovat muutamassa kohdassa manipuloituja. Esimerkiksi eräs seinällä riippuva Helsingin Sanomien kokosivu on rakennettu kahden eri vuoden: 1979 ja 1980 palstoista, joten lehden ylämarginaalissa näkyvä päiväys ”3. helmikuuta 1980” ei pidä paikkaansa. Sivun alapalstassa oleva Marja-Terttu Kivirinnan näyttelykritiikki Tikkasen näyttelystä on alun perin julkaistu 8. huhtikuuta 1979, eikä siitä ei ole tehty erillistä merkintää. Koska näyttely sijoittuu Merkki-museoon, olisi toivottavaa, että sanomalehden sivut esittäisivät päivätyn todellisuuden, tai kuvamanipulaatiosta tiedotettaisiin yleisöä. Lehtileikettä, varsinkin sanomalehden kokonaista sivua, on totuttu pitämään pätevänä dokumenttina kopionakin.
Näyttelytilan seinään kirjoitetut Tikkasen ajatukset ovat vaikuttavia, mutta lainausmerkkien puuttuminen etäännyttää jälleen tekijän ääntä. Seinällä käytetty typografinen tyylikeino, hento kursiivi, ei yksinään riitä kertomaan lainauksien alkuperäistä lähdettä – tekijän nimeä jää kaipaamaan. Vaikka näyttelyn käsittelytapaa perusteltaisiin postmodernin ja jälkistrukturalismin näkökulmilla, kuten tekijän kuolemalla tai kollektiivisen tekemisen idealla, näyttely ohittaa valitettavan suorasukaisesti taiteilija Tikkasen ja tietyt historialliset tosiseikat päivämäärineen. Näyttelystä jääkin hieman ontto tunnelma. Tikkasen taiteilijuuden häivyttäminen ja lehtileikedokumenttien fabulointi rasittavat näyttelyn muuten informatiivista ja vaikuttavaa kokonaisuutta. Tästä syystä Henrik Tikkanen typistyy näyttelyssä aikalaistodistajan rooliin.
Painomusteen ja taiteen sekoitus
Kuvataiteen arvottamisessa piirrokset jäävät usein toisarvoiseen asemaan. Paperi materiaalina on haurasta verrattuna esimerkiksi öljyvärimaalauksiin tai pronssiveistoksiin. Onneksi Henrik Tikkasen töitä löytyy nykyään Kansallisgallerian kokoelmista, kiitos lahjoittajien ja museoammattilaisten. Tikkasen työt jäivät taidekentän raja-aitojen vuoksi marginaaliin 1950–1980-luvuilla, ja valtion taideteostoimikunta hankki vain yhden teoksen kokoelmiinsa vuonna 1960. Tilannetta on sittemmin korjattu sekä ostoilla että lahjoituksilla. Taidehistorioitsija ja kriitikko Erik Kruskopf (1930–) on jakanut Tikkasen näyttelytyöt kolmeen eri teemaan: maisemiin, alastontutkielmiin ja fantasiapiirroksiin. Tällaista kolmijakoa voi pitää eräänä Tikkasen piirtämisen perintönä.
NImeämätön piirros näyttelystä
Tikkanen kirjoitti 1970-luvulla osoitetrilogiassaan, että ”painomustetta ja taidetta ei Suomessa käy sekoittaminen” – jos haluaa tunnustusta varteenotettavana taiteilijana. Tämä taitaa pitää edelleen paikkansa suomalaisen kuvataiteen kentällä. Siitä huolimatta allekirjoittanut toivoo Henrik Tikkaselle taiteilijana parempaa kohtelua tulevaisuudessa.
Ludviginkatu 2–4 – Henrik Tikkasen Helsinki, Merkki – Median museo ja arkisto, Helsinki, 13.11.2024–16.3.2025.
Lauri Eriksson, FM, tohtoriopiskelija