Taidemuseoihin alkuaan on ollut koottuna monenlaista, teoksia useilta eri ajoilta ja jopa eri kulttuureista. Yhtä taiteilijaa esittelevä museonäyttely on jo uudempaa kerrostumaa.
Jos nykytaidemuseota ajatellaan viihdekeskuksena, niin voihan monia taiteilijoita samassa suuressa näyttelyssä esitettävänä ajatella syntyvän ainakin tapahtuma, jossa on jokaiselle jotakin. Ja jos museota taas ajatellaan vanhakantaisesti, eli oikein, niin onhan lähes välttämätöntä, että museon kokoelmateoksia esitetään ja niiden maailmasta kerrotaan. Miksi kokoelmia muuten olisi syytä ollakaan?
Sen lisäksi uudempana näyttelyajatuksena mahdollisesti vielä yritetään kytkeyttää edesmennyttä johonkin siihen, mitä nyt tapahtuu. Taidemuseo haluaa vanhaakin esitellessään olla sentään ajanmukainen, tätä päivää, mukana tapahtumisessa. Silloin voi syntyä erilaisten näkemisten tapojen, jopa maailmankuvien mieltäkiehtova kohtaaminen, museosalin leikkauspöydälle nostettujen sateenvarjojen ja ompelukoneiden kautta – André Bretonin surrealismimääritelmää tapaillen.
Tämä on eräs ratkaisu siihen pulmaan, jota ei ole oikeastaan kai pulmana haluttu edes miettiä: missä vaiheessa on määritelty se, tuleeko taidemuseoiden pääasiassa keskittyä taiteen keräämiseen ja säilyttämiseen ja sen esittämiseen ihmisille, vai tuleeko sen esittää uusinta taidetta, ikään kuin näyttelyn mittaisina näytöksinä – sellaisina, joista kuuluu maksaa myös näyttelypalkkio – ja siten olla mukana luomassa uutta taidetta?
Käytännössä erilaisten teosten kokoaminen samaan tilaan nykyään usein perustellaan nimeämällä näyttelylle teema. Näin katsojallekin eri teosten tarkastelun lisäksi mukaan tulee sen tarkastelu, mitä ne tuohon teemaan tuovat.
Yleiskuva näyttelystä Vesireitit, Lappeenrannan taidemuseo, 21.2.–10.5. Maria Wiikin, Anna Mustosen ja Sirkku Rosin teoksia. Kuva:Tuomas Nokelainen /Lappeenrannan museot.
Pelkkien kokoelmanäyttelyidenkin yhteyteen on ryhdytty rakentamaan temaattisia nimiä, ikään kuin kuljettamaan juonta tai tausta-ajatusta pohjimmiltaan juonettomalle ja mahdollisesti tausta-ajatuksettomallekin kokoelmalle.
Tämä aiheutti jo ainakin 1980-luvulta lähtien taitelijoissa tuohtumusta siitä, että näyttelyn kokoaja ja hänen määrittämänsä konteksti alentavat yksittäisten taiteilijoiden työn tulokset kuraattorin oman teeman vahvistajiksi, johon niitä ei ole ajateltu. Mutta nykyään kai teeman nimeämistä käytetään usein melko ongelmattomastikin käytännön asiana, jolla näyttelyitä voi personoida ja myydä. Siksi teema ei aina oikein edes ’selitä’ näyttelyn kokonaisuutta.
Mutta keväällä, ennen Tampereen taidemuseon jäämistä pitkälle rakennustauolle kuin näyttelyajan täytteeksi rakennettu kokoelmanäyttely oli nimetty ilman ihmeempiä teemoja: Encore! Klassikoita ja nykytaidetta kokoelmista. Niinpä siitä ei suuria pohdintoja mieleen jäänytkään.
Yksin vai yhdessä?
Useita tekijöitä yhteen näyttelyyn tuotaessa kiinnostava on myös kysymys individualismista. Lisääntyykö taiteilijan teoksen ymmärrys sen vertautuessa muihin, niistä omanlaisenaan esiin nousevana, vai muuttuuko se siellä vain osaksi virtauksia, itsestään selväksi, muiden kaltaiseksi?
Aktiivisesti toimivat taiteilijat varmaankin yhä kaipaavat lopulta yksityisnäyttelyä, sellaista, jossa olisi vain omia juttuja, huolimatta siitä, että tasa-arvoisuuteen ja yhteisöllisyyteen vannovat nykytaiteen näyttelykäytännöt ja -paikat lisääntyvät.
Taiteilijan näkökulmasta usean taiteilijan näyttelyillä on tietysti haettu mahdollisuuksia näyttäytyä halvemmalla, Lyödään resurssit yhteen, saadaan edes jokin tilaisuus näkyä julkisesti. Yhteisöllisyyttä korostamalla tästä välttämättömyydestä on aina saatu hyve. Siihen on usein perustunut taiteilijaryhmittyminenkin, ja nimettyjen taiteilijaryhmien nykyään lähes kadottua kuitenkin tiivis samanhenkisten ihmisten piiri.
Silloin ryhmittyminen ei katsojan suunnasta välttämättä olekaan jokaiselle jotakin, vaan kaikki sen sisällä näyttäytyy samanhenkisenä, johon joko heittäytyy hyväksyen kaikki mukaan, tai torjuu kaikki liian tiiviiseen kuplaan vetoamalla.
Vesireittejä Saimaalla
Lappeenrannan taidemuseossa oli keväällä kovin sopivasti sen Saimaan ympäröimän niemen henkeen nimetty Vesireitit-näyttely, joka Riikka Thitzin kuratoimana yhdisti nykytaiteilijoita ja kokoelmateoksia.
Teema sai ainakin minut odottelemaan kokoelmien maisemamaalausta ja sitten kenties veden olemusta tutkivaa tai maantieteellisiä yhteyksiä pohdiskelevaa nykytaidetta. Mutta konkreettisen tuntuinen teema teoretisoitui kovasti ja lopulta hahmottui hankalasti kokonaisuutena.
Mikki Noroila, Kultalähe, yksikanavainen video. Vesireitit, Lappeenrannan taidemuseo, 21.2.–10.5. Kuva: Tuure Leppänen/Lappeenrannan museot.
Kahdeksan installaatiokokoista nykytaideteosta otti näyttelyn pääosan. Selkeästi vesireitteihin kytkeytyi kuin avainteoksena Mikki Noroilan itäisille juurivesille karjalan kielellä kurkotteleva runollinen videodokumentti Kultalähe, jossa konkreettisesti etsitään myyttistä alkulähdettä, eikä itikkaisten lepikkojen ja rajavyöhykkeiden seassa oikeastaan selviä mistään paljonkaan, mutta tietty hyvin omaleimainen tunne jää.
Näyttelyn saatetekstissään kuraattori kirjoittaa niin laajalti juuri maiseman filosofisista ulottuvuuksista, että se tuntuu sisältävän kaiken. Näyttely paljastaa ”maiseman poliittiset, ruumiilliset ja materiaaliset ulottuvuudet”, mikä on aika paljon yhdellä kertaa. Mutta erityisesti näyttelyn uusissa teoksissa maisema sinänsä on kätkössä, vaikka sitä kuinka käsitteellisestikin yrittäisi niistä esiin katsoa.
Ja entä se luvattu kokoelman esittely? Neljä valittua ja esille nostettua maalausta olivat mukana vähän kuin väkisin, lukuun ottamatta Maria Wiikin Tyttöä Kivellä (1905), joka tietyllä tavalla linkittyy Sirkku Rosin aina vain täsmentyvämpiin akvarelliteoksiin. Anna Mustosen ja Emilia Pennasen teoksissakin toki ollaan haaleasti vesiaiheiden sisällä. Mutta entäpä niissä ne ”reitit”?
Sirkku Rosi, Yöpissa, 2026 sekä Kirkkaudesta ja näkemisestä, 2026, akvarelli paperille. Vesireitit, Lappeenrannan taidemuseo, 21.2.–10.5. Kuva: Tuomas Nokelainen /Lappeenrannan museot.
Taidekokoelma oli kuitenkin mukana myös äärikäsitteellisesti. Suvi Tuomisen installaatiossa viitataan pommituksessa tuhoutuneisiin teoksiin Viipurista taidemuseon kokoelmasta, joka siirrettiin Lahteen ja Lappeenrantaan sodan aikana. Kuvat ovat kadonneet, raameissa on enää teosten luettelointinimiä. Mutta kun teoksia ei ole katsottavissa, ei siitä tehdyssä käsitteellisessä teoksessakaan ole paljon katsottavaa, hahmotettavaa.
Mutta kestollisia teoksia on, esimerkiksi koreografi ja kuvataiteilija Anne Naukkarisen teos sisältää kerättyjä sukumuistoja, niistä tehdyn käsikirjoituksen, siitä sävelletyn teoksen ja jostain syystä Sinikka Kurkisen maalauksen – niin suuria kokonaisuuksia, että niiden välisiin yhteyksiin on liki mahdotonta päästä mukaan, tavoittamatta kuitenkaan mitään kovin hahmottuvaa ainakaan ”vesireiteistä”.
Ainekset näyttelylle eivät olleet välttämättä hullummat, hieman kuivakkaat kenties, mutta pääasiaksi ilmoitetun asian karkaaminen sai oikeastaan vain harmittelemaan, miksi näyttely oli pitänyt kontekstisoida juuri vesiaiheeseen. Näyttely olisi ollut jopa helpommin kohdattavissa ilman teemaa.
Suurnäyttely juurettomuudesta
Hieman samaa pulmaa on nähtävissä Emman varmasti edellistä kalliimmalla tehdyllä Nykyaikaa etsimässä -näyttelyllä, joka on ehkä jollakin tavalla hahmottumassa triennaalimaiseksi näyttelykonseptiksi moneen taipuvan otsikkonsa kanssa. Aikaisemmat osat esitettiin 2016 ja 2022 – hieman liian etäällä toisistaan, että näistä voisi jonkinlaista keskenään kommunikoivaa kokonaisuutta hahmottaa.
Tämänkertaisen maineikkaiden kansainvälisten taiteilijoiden näyttelyn alateema on Juurettomudesta. Se kuulostaa aivan relevantin ’venetsianbiennaalimaiselta’ teemalta, onhan sellainen ehdottomasti tätä aikaa ihmisten joutuessa fyysisesti muuttamaan sortoa paetessa tai talouden ohjailemana sekä nykymedian vallatessa yhä tehokkaammin ihmisten mielet lyhytjänteiseen tuotettuun nykykohuun, vain päivien pituiseen muistihorisonttiin.
Mutta ei. Näyttelyn yhteydet teemaan tulevat kovin eri tahoilta, ja myös teosten yhteydet toisiinsa jäävät vähäisiksi, ehkä lähinnä kansainvälisen taiteen suurikokoiseen minimalismiin suuntaavan esteettisen ilmeen tasolle.
Kimsooja, To Breathe (Hengittää), 2026. Nykyaikaa etsimässä, Juurettomuudesta 14.3.2026–7.2.2027, EMMA – Espoon modernin taiteen museo, Tanya Bonakdar Gallery, New York ja Studio Kimsooja © Paula Virta / EMMA – Espoon modernin taiteen museo.
Näyttely on kyllä hyvä esillepano eräitä nykytaiteen teoksia. Mutta oikeastaan teeman olemassaolo vain tuntuisi häiritsevän suoraa kokemusta teoksista: ”Hieno on, mutta ai niin, miten tässä nyt olikaan se juurettomuus?”. Näyttelytekstit eivät myöskään kamppaile konkretisoidakseen teosten liittymistä kattokäsitteeseen, vaan paremminkin toimivat yleistäen ja abstrahoiden käsitettä lähes olemattomiin: ”Näyttely ei tarkastele juurettomuutta ainoastaan sijoiltaan olemisena vaan myös mahdollisuutena ajatella toisin yhteenkuuluvuuden ja paikan merkitystä. Samalla se kannustaa meitä juurtumaan edes hetkellisesti jaettuun kokemukseen nykyhetkestä.”
Allekirjoitan kyllä vahvasti sen, että tämä jälkimmäinen asia: yritys juurtua taidenäyttelyssä edes hetkeksi kokemukseen nykyisestä hetkestä on taiteen kovinta ydintä ja koko kuvataideinstituution olemassaolon miltei tärkein peruskivi. Mutta entä se juurettomuuden tunne?
Näyttelyyn onkin tehty viimeisteltyjä teoksia, jotka osoittelevat ja houkuttelevat hienoisen rituaaliseen mindfulnessiin, mielen puhdistamiseen aasialaishenkisten traditioihin viitaten. Supertähti Marina Abramovicin Riisinlaskenta -teoksessa saa tosiaan istua suuren pöydän ääreen laskemaan riisinjyviä: museotyöpaja viehättävimmillään. Ken Matsubaralla on buddhalaisia soivia kulhoja, jotka eivät nyt soi, vaan esittävät häilyviä kuvajaisia. Näyttelyssä on myös useita väljästi asemoituja pelkistettyjä meditatiivisia valotiloja, joiden taikapiiriin voi jälleen hieman rituaalisesti astua sekä Ian Wilsonin käsitetaiteellinen tyhjyysympyrä lattiassa. Lähellä on buddhalaisen itsettömyyden tajuamisen keinovaranto. Mutta mikäli minä mitään olen buddhalaisuuden tavoitteista ymmärtänyt, siinä ei juurettomuus ole mikään merkittävä pohdittava, jos jo itsen olemassaolokin on harhaa.
Ehkä hurjinta juuri tässä katsannossa on se, että edellisessä Nykyaikaa etsimässä -näyttelyssä 2022 oli useita tekoälyllä ajettuja teoksia. Siellä taiteen sanottiin mm. kehottavan ”omaksumaan uudenlaisen suhteen fyysiseen todellisuuteen ja sen ajallisiin ja tilallisiin ulottuvuuksiin sekä koneiden luovaan voimaan”. Silloin oltiin siis ylistämässä juurettomuuden hienoutta. Nyt ollaan tekemässä korjausliikettä.
Kenties täsmällisimmin juurettomuutta esitti nyt Danh Von Me kansa (yksityiskohta) teos, joka koostuu sadoista oikean kokoisista Vapaudenpatsaan palasista, jotka on levitetty tällä tavoin ympäri maailman museoita ja mantuja. Palasissa itsessään on jossain määrin kummasteltavaa, mutta askarruttavinta tässäkin on käsitteellinen, mutta paljon työtä vaatinut perusasetelma. Migraatio ja yhteisesti jaettavan kokemuksen totaliteetti konkretisoituu moniin suuntiin.
Näyttelyssä on siis kuitenkin liuta hyviä teoksia, Haruka Kashiman hieno leveä piirros Emman museotilassa esittää havainnoiden ja mielikuvien pohjalta Emman museotilaa. Kashiman työskentelyyn kuuluu ajatus ihmisestä biologisena olentona, käsineen ja sormineen, piirustustaitoineen ja siihen vasta myöhemmin liittyvä kyky käsitteellistää näkemäänsä ja tekemäänsä. Vasta tällaisen taustatiedon kautta teos voi liittyä vahvastikin ihmisen juuriin ja niiden mahdolliseen hämärtymiseen nykyhetkessä. Kashiman teos on Emman kokoelmista, kun suurin osa muista on tähän näyttelyyn valikoituja. Näin voi ja ehdottomasti kannattaa käyttää museon kokoelmien teoksia. Kokoelmateokset aina vain esiin muiden mukaan, kun on edes jonkinlainen perustelu niille!
Tarik Kiswanson, From the series Recall (Sarjasta Muistaa), 2020–2025. Juurettomuudesta-näyttely, EMMA, 14.3.2026–7.2.2027. © Paula Virta / EMMA – Espoon modernin taiteen museo.
Vahvimmin juurettomuuteen liittyvät teokset ovat sitten melko teoreettisia, selostuksella toimivia. Visuaalinen ilme on edelleen karsittu, se tuo vähäisesti mitään kokemuksellista. Ruotsalais-palestiinalais-ranskalais-jordanialainen Tarik Kiswanson perustaa teoksensa esineille, jotka ovat kulkeneet muistoina, siis kuin juurina, hänen perheessään läpi erilaisten muuttoliikkeiden. Nyt hartsiin valettuna ne ovat melkein osoittelevia muistoisuudessaan. Näin pelkistettynä mutta tietenkin koskettavan henkilökohtaisena on vaikea sanoa, toimiiko se muuten kuin tarinansa tasolla – siis erityisen visuaalisena. Samankaltainen tässä suhteessa on Lydia Ourahmanen totaalikäsitteellinen teos: kultahammas, röntgenkuva ja tekstikatkelma. Tarina on kieltämättä askarruttava. Tarina itse on tässä se kuva, jos joku.
Taide on empatiaa
Näyttelyltä, jonka nimi on Empatia, voi odottaa jotakin sympaattista. Artsi-museon kokoelmista valikoitujen teosten yhteyteen on tuotu neljä projisoitua nykyteosta. Selkeästi empaattinen on näyttelyn avaava Kari Cavénin yksinäisen postilaatikko ja varmasti myös aina se Tommi Toijan ukkeli. Kokoelmista on nostettu esiin hienoja taiteilijoita. Malin Ahlsvedin pikkuruisissa pienihmismaalauksissa empaattinen ymmärrys on huipussaan, Anne Koskisen kivilapsella myös, jämeränherkällä tavalla. Irma Melajan hevosveistos on ennen kaikkea lähes puhdistavan raadollista haavoittuvamman puolelle asettumista. Timo Saarelman penkkiteos Vastalause on empatian poliittisuutta, hauskasti ja ajatuksellisesti toimivasti, manifestimaisuudessaankin askarruttava teos.
Anne Koskinen. Clementine, 2015-2017. Empatia-näyttely, 15.4.–18.10. Artsi, Espoo. Kuva Anna Autio’
Malin Ahlsved, Disguise, 2020, Empatia-näyttely, 15.4.–18.10. Artsi, Espoo. Kuva: Anna Autio.
Timo Saarelma, Vastalauseet, 2007. Lappeenrannan taidemuseo, 21.2.–10.5. Kuva Anna Autio
Museon kokoelma näyttäytyy täällä omaperäisenä, yllätyksellisenäkin. Ja kokoelmateokset vielä vaihdetaan näyttelyn puolivälissä 13.7.
Tosin täällä Toni R. Toivosen kuparilevyn syövyttänyt eläimen raadon jälki tai Elsa Salosen kalpeiksi väreistään uutetut kasvit näyttävät empatiakäsitteen vaikealta puoleltaan. Onko kuoleman ja hajoamisen kuvauskin empaattista? Kuinka me tässä nyt toisen asemaan asetumme?
Kokoelman ulkopuolelta tuodut videoteokset toisaalta täydentävät näyttelyä, toisaalta karkaavat teemasta. Lau Rämön videoteos puhelinkommunikaatiosta, ja siinä olevasta empatian vaikeudesta kyllä toimii tässä kontekstissa hienosti keskusteludramaturgialtaan, mutta kuvamaailma tuntuu jäävän vaille tarkoitusta. Mari Mäntysen videoteos Vanginvartijan tytär on oudossa toistensa päälle asettumisessa ja luottamuksen hapuilussa, varsin lumoava ja merkillinenkin teos, selvästi tutkielma empatian mahdollisuudesta.
Ali Akbar Mehta, purgatory EDIT The Liberation Archives for the Cyborgs of Now, 2026, Vesireitit, Lappeenrannan taidemuseo, 21.2.–10.5. Kuva Anna Autio.
Vaikein näyttelyssä on sen kaksi salia täyttävä suurteos, Ali Akbar Mehtan purgatory EDIT: The Liberation Archives for the Cyborgs of Now. Teokseen on koottu loputtoman uuvuttava virta kuvaärsykkeitä netistä, johon liittyy myös toisinaan performatiivinen osuus, jossa katsojan aivokäyrää seurataan hänen katsoessaan kuvia. Empaattisuuteen liittyvä teoksen lanka on sen tutkimus, mitä tapahtuu kuin ihminen katsoo väkivaltaista kuvastoa. Mutta teos tukehtuu kunnianhimoisuuteensa. Kuvaa on niin loputtoman paljon, ja lopulta niin sattumanvaraisena ja nopeana, että sen kautta on oikeastaan vaikea käsitellä mitään tunteitaan, ei oikein edes huomata väkivallan ilmentymiä. Teos oikeastaan tuntuu kuin ehkäisevän empatian syntyä, kuten juuri se kuvavuo, johon se koko voimallaan viittaa. Netistä pursuava kuvasto on vaikeata jäsennellä, niin katsojan, kuin näköjään tekijänkin. Jonkinlaista valintaa on kai kuitenkin tehty: väkivaltaisen tuntuisia kuvia on sodasta ja luontofilmeistäkin. Mutta rakenteellista väkivaltaa on vaikeampi kuvata, eikä silmääni sattunut esimerkkejä ”harmittomaksi” katsotusta väkivallasta viihteenä vaikkapa ultimate fighting -festivaaleineen tai lapsia viihdyttämään rakennettuine Monster truck -tapahtumineen, joissa riemu kytkeytyy ylivoimaan, rikkomiseen ja tuhoamiseen.
Irma Melaja, Hevonen, ajoitus tuntematon, Vesireitit, Lappeenrannan taidemuseo, 21.2.–10.5. Kuva: Anna Autio.
Mutta Empatia teemana näyttelylle on loistava, koska on helppo nähdä oikeastaan koko kuvataide eräänlaisena empatiatyönä. Katsojahan aina joutuu asettumaan hetkeksi toisen ihmisen, tekijän asemaan, yrittämällä ymmärtää hänen ajatuksiensa ja kokemuksensa kautta. Ja taiteilija vastaavasti tekee kauniin tarjoamisen eleen, tarjoaa jotakin omaansa, jotta se voisi kenties jotenkin helpottaa jotakuta. Silloin monikin teos, jopa täällä olevat abstraktitkin, kuten Kerttu Saalin ystävällinen pehmeästi abstrahoituva Sadetin voi olla ohjaamassa empaattiseen mielenlaatuun
Yö on ollut aina
Sinebrychoffin taidemuseossa on kokeiltu muutaman kerran nykyteosten tuomista museon vanhan ulkomaisen taiteen kokoelman oheen. Nyt täsmälliseen teemaan Yö sukelletaan pelkästään kokoelmatöillä, mutta vihdoin ja viimein järkeenkäyvästi mukana on teoksia myös muista kansallisgallerian yksiköistä, Kiasmasta ja Ateneumista. Näillä eväillä on ollut mahdollista rakentaa mukavasti eri ajoissa polveileva, aiheen ulottuvuuksissa kuitenkin pysyvä kokonaisuus. Teoksia on miellyttävästi saatu mukaan myös Valtion taideteostoimikunnan kokoelmasta, eli valtion rakennuksiin sijoitetuista teoksista.
Dominique V. Denon, Sisakuva, kaksi naista ja nukkuva lapsi, ajoitttamaton, viivasyövytys, cm. 33 x 43 cm. Yö-näyttely, Sinebrychoffin taidemuseo,Helsinki, 12.2.–23.8. Kuva: Kansallisgalleria / Alex Talve.
Dominique V. Denon, Sisakuva, kaksi naista ja nukkuva lapsi, ajoitttamaton, viivasyövytys, cm. 33 x 43 cm. Yö-näyttely, Sinebrychoffin taidemuseo,Helsinki, 12.2.–23.8. Kuva: Kansallisgalleria / Alex Talve.
Yö on tietysti sikäli sopiva, että se on suoraan kuvataiteellisesti kiinnostava ja haastava kuvauskohde. Niinpä näyttelyssä on vanhempia maalauksia illansarastuksista yöefekteihin ja lopulta aamun koittoon. Mutta Yö on tietenkin myös unimaailmansa kautta piilotajunnan ja monenlaisen symboliikan runsaudensarvi, sellainen, josta kuvataidekaan ei ole onneksi malttanut pitää näppejään erossa.
Emmu Johansson, Beau, 2019, guassi. Yö-näyttely, Sinebrychoffin taidemuseo,Helsinki, 12.2.–23.8. Kuva: Museokuva.
Uudempi taide tekee tässä Kersti Tainion kuratoimassa näyttelyssä ilahduttavia välihuomautuksia vanhemman maalaustaiteen tunnelmaan syventymisten sarjalle. Täälläkin on teoksia oletetuimpien ulkopuolelta. Emmu Johanssonilta on useampikin maalaus, omaviritteisiä (melkein) nukkuvien ihmisten suuria kasvokuvia. Jussi Karhunkorvan intensiivinen Meteoriittisade (1999), Timo Takalan arkkityyppisen hieno veistos Uneton (2009), Mikko Ängeslevän haamujen ja painajaisten olemusta kierrättävä Toinen puoli (2025) tai Åke Mattasin arkisen unelias Aamulla (1957) eivät ole nykynäyttelyiden standardikamaa ja pystyvät osaltaan rakentamaan näyttelystä epäkonventionaalista assosiaatiokonetta.
Mikko Ängesleva, Toinen puoli, 2025, öljy kankaalle, 135 x 120 cm. Kansan sivistysrahasto / Paavo ja Päivi Lipposen rahasto. Yö-näyttely, Sinebrychoffin taidemuseo,Helsinki, 12.2.–23.8. Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen.
Mukana on myös surreaalisuutta, mm. Olli Lyytikäisen ja Kauko Lehtisen säilykepurkkien arvoituksellisuuden kautta, mikä ei nyt suorastaan ole silkkaa yötä, mutta silti metaforiseen yöpuoleen kytkeytyvää unenharhaista logiikkaa.
Mutta on tässäkin näyttelyssä myös uutta, kokoelmien ulkopuolelta tulevaa. Henriikka Tavin näyttelyn teemaan rakentelemat runot kuljettavat ideoita suurina teksteinä pitkin seiniä. Kokoelmien lukuisten lammasaiheisten grafiikoiden ja yhden runon avulla on kuratoriaalisesti tehty kuin uusi koostemainen taideteos Lampaiden laskuoppi, oikein kiva kokonaisuus, jonka oikeastaan liittää yöteemaan vain runouden kieli-assosiaatiovoima. Muutoinkin tekstien ja teosten huoneet ja kuvat niissä toimivat ajatuksia silmillä nähdyn ja luettuna nähdyn väleissä innostavasti pyörittäen, lukuun ottamatta sitä seinää, jossa teksti on niin kiemuralla, että sitä voi yrittää tavailla vain yksittäisinä sanoina, jolloin runouden virtaava ajatus katoaa.
Silti, tämä on miellyttävä onnistuminen temaattisen näyttelyn lajityypissä. Teokset saavat olla ihan itsejään, vaikka teema niitä näkökulmittaakin.