Järjestyksessään kuudes Poliittisen valokuvan festivaali Valokuvataiteen museossa iskee avauksessaan luun kurkkuun tai iskun palleaan keveästi paikalle astelevalta katsojalta. Sisäänkäynnistä heti oikealle käännyttäessä salin seinällä roikkuu osana Laia Abrilin suunnattoman suurta teoskokonaisuutta kymmeniä paksuja nippuja paperia, netistä kopioituja printtejä.
Selväksi tulee, että nyt puhutaan asiaa – eikä ihan vähän puhutakaan!
Mutta täytyyhän kai kaikkien näyttelyä rakentaneiden, myös Abrilin, tietää että tällainen ei voi merkitä mitään muuta, kuin elettä joka kertoo taiteilijan perehtyneisyydestä tematiikkaansa. Ei ole sellaista oletuskatsojaa, joka seisoskellen alkaisi paneutua näihin printtinivaskoihin, vaikka tarra seinällä kuinka ilmoittaakin, että ”saa selata”. Se, mitä katsojan kai on lupa kaikissa tapauksissa taiteilijalta odottaa, on esitettävän jonkinasteinen jäsentely.
Mutta on festivaalissa sitten nähtävääkin, erityisesti Abrililla, kunhan tästä alkutyrmäyksestä pääsee yli.
Festivaalin poliittisuus on tällä kertaa tiivistynyttä. Koko festivaalissa on tällä kertaa vain viisi taiteilijaa.
Näyttely teemansa mukaisesti ”diagnosoi” maailmaa. Näyttelytekstissä nousee ihmisen fyysisyyden suhde arjen poliittisuuteen: ”Vaikka yksilöiden kehot olisivat ristiriidassa yhteiskunnan odotusten kanssa, liittyessään yhteen kollektiiviseksi voimaksi ne voivat muuttaa yhteiskuntaa.” Täällä nousevat esiin nykytaidenäyttelyiden poliittisuuksien tutut painopisteet kuten feminismi tai sukupuolivähemmistöjen oikeudet.
Vähemmistöys tiivistyy vietnamilaisen Phan Nguyenin teoksessa ManiQueer eli Queerkädet, joka esittää Hänen QTBIPOC-ihmisille tekemiä kynsisalongin käsihoitojaan. Kirjanlyhennehän tulee sanoista Queer, Trans, Musta (Black), Alkuperäiskansaan kuuluva (Indigenous).Ei-valkoinen (People of Colour). Toiseuttamisen ketjun auktorisoidussa ääripäässä siis ollaan. Kuvia kynsienhoitotilanteesta, harsomaisia printtikankaita ja jonkinlaista vietnamilaista kaivoa kuvaa installaatio on sievä. Jollakin, varsin pitkällä ja polveilevalla ajatusketjulla, tämäkin toteuttaa diagnoosia, poliittisuutta. Ikään kuin mikä tahansa alistetuksi itsensä kokevan yhteisön sisällä syntyvä toiminta olisi aina automaattisesti muutosvoima, ikään kuin ulkonäkö olisi automaattisesti poliittista. En ole tästä täysin vakuuttunut. Oman identiteetin vahvistaminen on kaiketi asiana hyvä, mutta se saattaa olla myös vain yhteisöön sisäänpäin suuntautuva ele ilman kummempaa poliittisuutta, joka kai määritelmällisesti aina tapahtuu ryhmien välisissä suhteissa.
Olemista poliittisuutena käsittelee myös Jan Kailan yli 30 vuotta vanha elämäntaiteilija Elis Sinistöä dokumentoiva sarja, jonka mukana olo tässä diagnoosi-teemaisessa näyttelyssä tuntuu vähän yllättävältä ja temaattisesti vieraalta. Mutta kyllähän Sinistön vapaaehtoinen asettuminen yhteiskunnan normien ulkopuolelle voidaan nähdä jopa poliittisena eleenä. Toisin oleminen haastaa näkemyksiä, mutta entäpä sen tekemä diagnoosi? Se ei enää ole niin selvää.
Mutta Barcelonalaissyntyinen Laia Abril on poliittisessa totaalisuudessaan järeä. Abril on vuodesta 2015 lähtien ammentanut laajasta yhteiskunnallisesta tutkimuksesta taideprojektissaan A History of Misogyny (Naisvihan historia). Tuon tekstitulosteseinämän lisäksi hän esittää toisessa teoskokonaisuudessaan Joukkohysteriasta kuvallisesti, mutta edelleen varsin tanakan tekstimäärän turvin, kolme merkillistä tapausta eri maiden lähihistoriasta, joissa joukko naisia on saanut tietyissä autoritaarisissa yhteisöissä merkillisiä yhtenäisiä pakkoneuroottisia oireita, jotka johtuivat todennäköisesti tiukasta alistavasta kurista, josta ei näyttänyt olevan ulospääsyä. Abrilin jopa globaalisesti perinpohjainen faktojen selvitystyö alkaakin tuntua kiinnostavalta. Tässähän tietoa sentään halutaan jäsennellä ja tarjoilla meille.
Laia Abril, osa teossarjasta Joukkohysteriasta. Courtesy Galerie Les Filles du Calvaire