Arvoituksellisen ja synkänkin näköisten töiden maalarin voisi kuvitella taistelevan hirmuisten sielun mörköjen kanssa, tai ainakin tuskailevan taiteilijan elämän julmuutta. Anne Tompurin taiteilijanura on kuitenkin aina sujunut varsin myönteisissä merkeissä. Tompurin töistä on pidetty. Taiteilijan arki on ollut tavallista perhe-elämää, ilman boheemeja irtiottoja. Sielun mörköjä Tompuri ei pyri maalaamaan, mutta tunteet ovat kuitenkin pääosassa.
Tompuri muutti Lappeenrannasta Nallenpolun taiteilijayhteisöön Tapiolaan kuusi vuotta sitten. Talouteen kuuluu taiteilijan lisäksi kaksi suden näköistä huskya, jotka pelottavasta ulkomuodostaan huolimatta ovat varsin ystävällisiä.
Tämänkertaisessa Galleria Heinon yksityisnäyttelyssä Tompurin töissä on henkilökohtaisen elämän surua.
Kärppä, 2024, guassi ja pigmentti kankaalle, 145 x 130 cm.
Onko vaikea keksiä töiden nimiä?
On.
Mistä keksit ne?
En mistään. Siinä yhdessä työssä on kärppä sylissä, sen nimi on Kärppä. Ja se, jossa on turkki päällä, sen nimi on Turkki.
Veistoksen nimen Solace (lohtu) keksi Jan Kenneth Weckman, kun oli hirveän vaikea keksiä sille nimeä. Tässä näyttelyssä olen käsitellyt isän kuolemaa. Enhän mie mitään muuta olisi voinut tehdä. Isä kuoli lokakuussa. Yritin siirtää tätä näyttelyaikaa, mutta ei se käynyt.
Miulla oli retrospektiivinen näyttely Lappeenrannan taidemuseossa vuodenvaihteessa 2022 – 2023. Sen jälkeen isälle tuli etuotsalohkon rappeuma. Jouduin koko ajan ramppaamaan täältä Espoosta siellä Lappeenrannassa vanhempien luona. Äidille tuli Alzheimerin tauti. Isä oli 92 ja äiti 85 vuotta. Isä kuoli lopulta koronaan.
Ne linnut tässä Heinon näyttelyssä tuli siitä, kun olin tuolla rannassa koirien kanssa, ja yhtäkkiä siihen lensi kurki. Ei täällä mitään kurkia yleensä ole. Kurkihan on sellainen symboli, joka vie vainajan sielun toiseen maailmaan. Olin isän tyttö. Nyt kun näyttely on tehty, niin pääsen suremaan sitä asiaa kunnolla.
Minkälaista on olla ihminen, se on syy minkä takia taidetta tekee.
Ofelia, guassi ja pigmentti kankaalle, 2023, 105 x 200 cm.
Mistä sulla aikanaan lähti ne 1980-luvun mekkomaalaukset? Palasit siihen aiheeseen tuossa Lappeenrannan taidemuseon näyttelyssä, jossa oli mekkoidean pohjalta tehty installaatio Äiti.
Ne lähti siitä, kun tulin raskaaksi ja sain ensimmäisen lapsen. Niihin vaikutti myös Enzo Cucchi, Mimmo Paladino ja nää… ainahan vaikuttaa jokin. Se vain tuli se naishahmo lapsen syntymän jälkeen. Ne työt on vähän sakraaleja. Miun töissä on hengellisyyttä, olen sellaisesta kiinnostunut, sellaisesta musiikistakin.
Äiti, 2021–22, installaatio, kangas, tussi, 300 x 300 cm.
Siinä Lappeenrannan taidemuseon installaatiossa oli materiaalina lasten takkeja. Oliko sillä yhtymäkohta niihin vanhoihin mekkomaalauksiin?
Ei. Takkien piti vain olla sopivan kokoisia.
En muista nähneeni, että olisit aiemmin tehnyt installaatiota.
En ole tehnyt. Nyt tässä Heinon näyttelyssä on se Solace-veistos. En saanut siihen semmoista valaistusta kuin olisin halunnut. Se on vähän liian pimeässä.
Se on hurja, kun se on hämärässä.
Niin voi olla.
Ainakin on niin, että se täräyttää.
Siinäkin oli aikamoinen tekeminen, kun kaikki käsin ompelet ne lonkerot, lisäät ja laitat niitä. Tässä kun asuu, niin Kaisaleena Halinen kävi katsomassa, ja Pekka Jylhä, ammattilaiset, kun enhän mie osaa tehdä tuommoista. Pyysin apua ja sitten ne sanoivat, että tuosta vois tehdä noin ja älä tunge tuohon lisää. Mutta oli ristiriitaisiakin ohjeita. Pekka sanoi, että peitä se pää kokonaan kankaalla. Sitten Kaisaleena sanoi, että ei missään tapauksessa, ota se rätti pois! Mutta pitää itseään vain kuunnella. Jokainen sanoo oman mielipiteensä ja onhan se aina kiva kuulla. Sen takia tässä on kiva asua. Saa tukea, jos tarvitsee.
Aika harva käyttää guassia. Miksi guassi?
Kun halusin tehdä mustalla. Se kuivuu nopeasti, eikä siitä lähde mitään höyryjä, kun asun tässä samassa tilassa. Alun perin oli ihan tällainen syy. Sitten huomasin, että se mattamusta sopii miulle. En ollut väreistä yhtään kiinnostunut, valööreista vain.
Metsä, 2018, guoassi ja pigmentti kankaalle, 115 x 115 cm.
Kerroit, että teet luonnoksia. Miten teet niitä?
Ensin tulee jokin idea. Sitten teen taustatyötä. Katson esimerkiksi, miten muut taiteilijat ovat toteuttaneet sellaisen idean. Tietysti teen omalla tavallani, mietin ja teen luonnoksia ja saatan tehdä pienen luonnosmaalauksen kankaalle ennen kuin rupean tekemään isoa työtä. Sitten laitan kankaan kiilakehyksissä lattialle ja laitan siihen sideainetta ja pronssipigmenttiä, ettei ole ihan valkoinen se kangas. Sitten maalaan ja nostan työn välillä ylös ja katson, että mitä sille pitää tehdä vielä. Se on sillä tavalla hankalaa, että kun sitä ei voi oikein pestä. Se näkyy. Voi sitä nyt vähän pestä ja hiomapaperilla hangata. Mutta jos ei se onnistu, niin otan kankaan pois ja laitan uuden.
Heinon näyttelyssä ihailin sitä taitoa tehdä tummaa kohti. Siellä ei näy korjailuja. Yksityiskohtia katsoessa mietin, että oletko välillä pessyt ja ottanut uusiksi.
Yleensä kaikki työt mitkä onnistuvat, ne tulevat vahingossa.
Ja toinen ihailee, että onpa taitavaa! Niin kuin se turkkityö.
Tein sen kahdessa päivässä, en tiedä miten sen tein. Yritin kolme viikkoa tehdä sille paria, eikä onnistunut. Ei millään. En tiedä miten olen sen tehnyt. Mie vaan maalasin sen.
Turkkityössäkin olen sitä kuolemaa käsitellyt. Sehän on pukeutunut kuolleisiin eläimiin. Yritin tehdä toisen, jossa se turkki on vielä muhkeampi ja se pää on vielä enemmän uponnut sinne, mutta varmaan jatkan tätä aihetta myöhemmin. Innostuin siitä, mutta en rupea sillä tavalla tekemään, että koko galleria on turkkitöitä täynnä. Kasvotkin siihen tuli ihan vahingossa. En ole mitenkään pessyt niitä. Ensin tein hiilellä vähän. Sen olen oppinut, että kun haluaa tehdä kasvot, niin pitää tehdä mahdollisimman vähän. Ei paljon mitään.
Teetkö pitkän tähtäimen maalaussuunnitelmia? Tiedätkö mitä teet ensi vuonna?
Tiedän, suurin piirtein, jos on hengissä. Mutta jotain voi tulla yhtäkkiä, niin kuin toi turkki-juttu. Silloin oli niin hiton kylmä, kaksikymmentä astetta pakkasta. Mutta se varmaan myös liittyi suruprosessiin.
Eikö ole hankala maalata lattialla, jos kangas on kiilakehyksessä?
On se. Mutta kun miulla on semmoinen systeemi, että laitan vettä ja heiluttelen sitä, että tulee niitä liukumia. En pysty tekemään sitä, jos se ei oo kiilapuissa. Sitten nostan sen työn välillä ylös. En saisi pelkkää kangasta mitenkään nostettua.
Polvet kestää?
En mie konttaa siinä, mulla on pitkiä kiinalaisia pensseleitä. Niissä on pitkä varsi. Pitkällä pensselillä kun pyörii siinä ympärillä ja pistelee menemään!
Meneekö kauan yhden maalauksen tekemiseen?
Se Turkki-työ tuli kahdessa päivässä. Jonkun työn tekemiseen voi mennä monta kuukautta. Laitan välillä pois ja teen jotain muuta työtä. Sitten otan uudestaan.
Kun teet luonnosten mukaan, tiedät mitä maalauksessa tavoittelet?
Joo. En pysty siihen, niin kuin jotkut tekevät, että vain rupeavat maalaamaan. Miun työstä ei tule mitään ilman suunnitelmaa. Siinä on kohta vain musta kangas.
Onko sulla aina ollut sellainen tyyli?
Se varmaan alkoi silloin, kun oli syntynyt ensimmäinen lapsi, ja olin äitiyslomalla. Tein luonnoksia, kun en voinut tehdä muuta. Opin sen siitä. Sitten kun pääsin työhuoneelle, miulla oli luonnokset niistä mekkotöistä. Tein ne hirveän nopeasti. Tajusin, että miulle sopii se.
Missä vaiheessa värit jäivät pois?
Kun tulin heti Taideakatemian koulun jälkeen raskaaksi ja tein niitä luonnoksia, niin ajattelin, että palaan siihen mistä aloitin. Teen vain mustavalkoisia, ei miulle sovi värit. Ne jäivät siinä.
Ei ole koskaan tullut värin himoa?
Ei. Ei mua yhtään kiinnosta väri. Mua kiinnostaa valo. Onhan värikin valoa, mutta en mie tiedä mistä se johtuu. Olen joskus yrittänyt, mutta ei siitä tule mitään.
Kun tekee mustavalkoisia töitä, niin jotkut kokevat sellaisen synkäksi.
Jos sä katsot mustavalkoisia valokuvia, niin ovatko ne synkkiä?
Kasvot, 2014, guassi ja pigmentti kankaalle, 115 x 115 cm.
Sun duunit ovat välillä aika pelottavia, niin kuin ne naamat, joissa oli tuijottavat silmät. Anonyymi hahmo, joka tuijottaa pimeästä.
Se oli silloin, kun tuli pakolaisia Suomeen. Halusin tehdä semmoisia, että ne näkevät meidät mutta me ei nähdä niitä. Ihmisiä, joita me ei nähdä, tai ei haluta nähdä.
Se asia oli osuvasti ilmaistu niissä duuneissa.
Ihmiset voivat tulkita niitä oman elämänkatsomuksensa mukaan.
Missä sulla oli ensimmäiset näyttelyt?
Reinikaisen Petrin kanssa Galleria Katariinassa. Kluuvin galleriassa oli Annu Vertasen kanssa. Sitten oli Taidemaalariliiton galleriassa ja Graafikoiden galleriassa.
Minkälaista oli palaute ensimmäisissä näyttelyissä?
Nuortennäyttelyssä sain Dukaattipalkinnon, olisiko se ollut jotain -88 tai -89. Sen jälkeen oli Kluuvin galleriassa näyttely ja siitä tuli hyvää palautetta. Sitten oli Taidemaalariliiton 60-vuotisjuhlanäyttely Porin Taidemuseossa. Siitä sitten sain 1-vuotisen valtion apurahan. Miullahan on ollut melkein koko ajan valtion apuraha. Mie en ole koskaan tehnyt mitään oikeita töitä.
Saitko opiskeluvaiheessa tukea vai vastustusta?
Mie varmaan sain tukea. En mie mitään vastustusta saanut. Sainhan mie silloin stipendinkin, piirustusluokalla. Blomstedt kannusti aika paljonkin. Opettajat vain sanoivat sitä, että älä nyt herranjumala lähde sinne Lappeenrantaan, sinne sie unohdut.
Pärjäsit hyvin Lappeenrannassa.
Lappeenranta on semmoinen teollisuuskaupunki, ei kukaan mistään taiteesta mitään välitä. Ei sitä uskaltanut edes sanoa, että on taidemaalari. Ei sitä pidetty ammattina.
Oliko vapauttavaa vai rajoittavaa olla sellaisessa ympäristössä?
No kun on nuori eikä tiedä mistään mitään. Sitten menee naimisiin ja saa lapsen. Elää vain sitä elämää mikä on. Lappeenrannassa on halvat työhuoneet. Aina kävin täällä Helsingissä. Silloin kun asuin Lappeenrannassa kävin useammin Helsingin keskustassa kuin nyt, kun asun täällä Nallenpolulla. Viihdyin, kun oli Saimaa ja vanhempien mökki Suur-Saimaan saaressa. Lapsuudessa me oltiin aina siellä mökillä. Olen kasvanut siihen, että olen luonnossa hirveästi. En kaipaa kaupunkia, se väsyttää, kun tulee informaatiota joka puolelta. Tykkään olla koirien kanssa metsässä.
Minkä takia haluat tehdä isoja maalauksia?
Kun se tekeminen on fyysistä. Onhan se eri asia se pieni työ. Tunnereaktio on erilainen, kun kuvaan tunteita. Olen semmoinen dramaattinen ihminen. Olen kyllä ajatellut tehdä pieniäkin. Pienetkin työt voivat olla dramaattisia. Tykkään maalatessa kuunnella oopperaa tai klassista musiikkia ja tykkään tehdä isolla pensselillä. Maalata kunnolla, että hihat heiluu.
Ääretön metsä, 2017, guassi ja pigmentti kankaalle, 250 x 985 cm.
Olet pysynyt aikalailla linjassa aina. Sulla ei ole ollut missään vaiheessa sellaista, että teenpä tällaista, eikun tuollaista.
Onhan siullakin oma kädenjälki.
On joo, mutta alkuvuosina oli hakua, kun menin eri vaiheiden kautta. Vasta kun koin tulleeni hulluksi tajusin, että tämähän on mun oma tyyli.
Sä et joutunut alussa minkään koulukunnan vangiksi.
Se johtuu varmaan siitä, kun olin siellä Lappeenrannassa eristyksissä. Siellä oli joitakin paikallisia taiteilijoita, mutta en ollut niiden kanssa tekemisissä. Miulla oli pitkään työhuone saaressa. Maalasin siellä varmaan kymmenen vuotta. Sinne mentiin lossilla. Vein lapset hoitoon ja menin työhuoneelle, joka oli vanhassa koulussa. Sitten hain lapset, menin kotiin ja tein ruokaa. Vietin ihan normaalia perhe-elämää. Varmaan olin eristyksissä koko taidemaailmasta. Kun pojat kasvoivat isommiksi, molemmat pelasivat jääkiekkoa. Kaikki illat oli sitä, että haet toisen, viet toisen. Viikonloput olet katsomassa pelejä ja myymässä makkaroita äijille. Siihen se aika meni.
En ole viettänyt boheemia taiteilijaelämää ollenkaan. En kerennyt. Oli joka vuosi joku näyttely jossain.
Nythän sä voisit villiintyä!
Mutta nyt mulla on noi koirat! Ja tulee hirveä krapula, joka kestää viikon. Ensin on pääsärky, sitten on ahdistus. Jos juon vain vähän, menee yöunet. Ainut on, että muutaman tupakan voi polttaa.
Anne Tompurin näyttely oli Galleria Heinossa, Helsingissä, 24.2.–17.3.
Markku Arantila, helsinkiläinen kuvataiteilija