Kun kaupunki tai taloyhtiö tilaa katutaideteoksen henkilöltä X, on kyseessä julkinen taideteos. Kun teosta ei ole tilattu, on kyseessä rikos. Vaikka graffitit – katutaiteen yksi alalaji – on kiistatta jo hyväksytty ja rakastettu osa taidemaailmaa, on luvattomuuden ja vastakulttuurin leima yhä koodattuna sen perusluonteeseen.
Stop töhryille -kampanja on lopetettu jo aikapäivät sitten, viime keväänä julkaistu pormestarin muotokuva oli graffititaiteilija EGSin tekemä, Suomen ensimmäisestä graffitipostimerkistä on jo viisi vuotta ja katutaiteen teoksia voi helposti tilata Urban Art -taidejärjestön kautta. Katutaidetta käsitteleviä näyttelyitä nähtiin yksinomaan kesän aikana useammassa eri kaupungissa ympäri Suomea. Silti graffitien teko muualle kuin laillisille graffitiseinille on laitonta ja muun muassa katutaiteeseen museollaan profiloitunut Vantaan kaupunki kertoo yhä käyttävänsä jopa satoja tuhansia euroa vuodessa niiden poistamiseen. “Tietty luvattomuus on ja tulee aina olemaan osa graffititaidetta eikä luvalliset seinät tule poistamaan sitä täysin”, kertoo Helsingin kulttuurin- ja vapaa-ajan apulaispormestari Paavo Arhinmäki.
Graffitit, tuo taidemaailman musta lammas, on taas ollut vahvasti esillä ja puheenaiheena kuluneen kesän aikana. Katutaiteen näyttelyitä on päästy ihastelemaan Kuopion taidemuseon Kannun henki -näyttelyssä, Hämeenlinnan katutaidefestivaali Räikeellä, Graffitilandia näyttelyissä Vaasassa ja Seinäjoella, sekä Helsinki Urban Artin järjestämässä näyttelyssä Pasilassa. Ensimmäisenä mainitun on uutisoitu rikkoneen museon kävijäennätyksiä ja tuoneen erityisesti nuorta väestöä museoon. Lisää huomiota graffiteille toi apulaispormestari Arhinmäen juhannuksen graffititempaus, joka poiki median palstatilaa viikkokaupalla ja sai koko Suomen puhumaan siitä. Arhinmäen tempaus sai niin kritiikkiä kuin positiivistakin palautetta.
Kannun henki -näyttely. Kuva: Vicente Serra
Koska graffitit ovat tyypillisesti julkisilla paikoilla, saavuttavat ne huomattavasti laajemmin yleisöä kuin perinteinen kuvataide ja voivat täten johdattaa laajemmin ihmisiä kuvataiteen piiriin. Tunnettuna graffititaiteen rakastajana Arhinmäki, joka on omalla poliittisella urallaan puhunut taidemuodon puolesta ja pyrkinyt omalta osaltaan edistämään sen asemaa, kertoo juuri graffitien toimineen hänelle ponnistuslautana kuvataiteesta laajemmin kiinnostumiseen. Hän korostaa myös, että graffitit saattavat toimia monelle nuorelle porttina taiteen maailmaan ja monilta taidemaailman ammattilaisilta löytyy itseltään graffititaustaa. “Itse olen alle 10-vuotiaana nähnyt Pasilassa ensimmäiset graffitit ja sitä kautta kiinnostunut Roy Lichtensteinista, Andy Warholista ja pop-taiteesta, ja kuvataiteesta laajemmin”, apulaispormestari kertoo.
Vuosia 2008–2009 voidaan pitää käännekohtana suomalaisen graffititaiteen kentällä, jolloin graffititaide nostettiin yön pimeydestä päivänvaloon. Tätä edelsi Helsingin kaupungin vuonna 1998 aloittama Stop töhryille -hanke, jolla pyrittiin vartijavalvontaa tehostamalla kitkemään kaupunkiympäristöstä kaikki katutaide, kuten graffitit, tarrat ja julisteet. Hanke maksoi kaupungille vuodessa yli miljoona euroa, josta valtaosa meni vartijoiden palkkaukseen, ja hanke sytytti niin sanotun ”sodan” vartijoiden ja graffitimaalareiden välille. Vuonna 2008 silloinen Helsingin kaupunginvaltuutettu Paavo Arhinmäki yhdessä kuuden muun valtuutetun kanssa ehdotti, että varat ohjattaisiin vartijayritysten sijaan nuorten taidekasvatukseen, ja että graffitimaalareille saataisiin myös laillisia paikkoja ilmaista itseään. Seuraavana vuonna Suvilahteen saatiin Helsingin ensimmäinen laillinen graffitiseinä ja alue toimii yhä keskeisenä paikkana katutaiteelle. Sittemmin laillisia graffitiseiniä on tullut ympäri Suomea, aina Hausjärveltä Lappiin saakka. Tämä on osaltaan avannut ovet avoimempaan katutaiteen tekoon.
”Aikaisemmin varsin avoin kulttuuri kääntyi ensin alakulttuuriksi ja sitten vastakulttuuriksi, kun oli väkivaltaisia vartijoita jahtaamassa siviilivaatteissa näitä maalaajia. Kaikki tämä vaikutti siihen, että sukupolvi graffitimaalareita ajettiin yhteiskunnan laitamille”, kertoo Arhinmäki. Voidaan sanoa, että viimeistään Stop töhryille -kampanjan aikana Suomen graffitikulttuuriin sisäänkoodattiin sen vastakulttuurisuus. Tämä perintö, jota graffitikulttuuri on kantanut mukanaan jo Yhdysvalloista rantautuessa, oli nyt tiivis osa sitä myös Suomessa.
Kaupungit lähestyvät asiaa hieman eri tavoin. Vantaalla graffitiin voi hakea kaupungilta lupaa. Mutta Vantaalla on tällä hetkellä vain yksi laillinen graffitiseinä, johon lupaa ei tarvitse pyytää, kun taas Helsingissä niitä on jo reilu kymmenen kappaletta. Arhinmäki korostaa laillisten seinien idean olevan juuri se, että kuka tahansa milloin tahansa voi tehdä graffitin. Tämä mahdollistaa tietyn graffitikulttuuriin kuuluvan spontaanisuuden.
Graffititaide voidaan juuriltaan nähdä olevan matalan kynnyksen taidemuoto, jonka syli on aina ollut avoin kaikille, erityisesti perinteisten taidemuotojen ulkopuolelle jääneille. Sen sijaan luvan pyytäminen, erityisesti nuorille ihmisille, saattaa olla melko korkean kynnyksen takana. Luvan pyytämisen voidaan nähdä myös riisuvan graffititaiteesta tietyn spontaanisuuden, joka Arhinmäen mukaan siihen kuuluu. Hän myös huomauttaa, ettei luvan hakemisen mahdollisuus myöskään tule poistamaan luvattomia graffiteja täysin. Mikä lähestymistapa sitten olisi toimivin, jääköön jokaisen pohdittavaksi. Tiettävästi niin Helsingin kuin Vantaan kaupunki käyttää vuodessa noin 600 000 euroa graffitien poistoon.
Helsinki Urban Art, tekijä Acton. Kuva: Jaakko Blomberg
Miksi luvattomia graffiteja tulee sitten aina olemaan, vaikka ratkaisuja pyritään etsimään? Miksei graffititaidetta saada sisäistettyä osaksi taidekenttää, vaikka pyrkimyksiä siihen on useita? Kenties koska graffitien ja perinteisen kuvataiteen lähtökohdat ovat hyvin toisenlaiset, jopa melkein kuin toistensa vastakohdat. Siinä missä kuvataiteen on perinteisesti nähty olleen korkeakulttuuria, jota harrastettiin lähinnä ylemmän luokan keskuudessa, on graffititaide syntynyt Yhdysvaltojen työväenluokan keskuudessa. Lajit ovat syntyneet hyvin erilaisiin kohderyhmiin, ensimmäisenä mainittua on kritisoitu elitistiseksi, jälkimmäinen taas nähty laittomaksi vandalismiksi. Jos performanssitaiteilija esittää performanssin julkisella paikalla tai kuvanveistäjä vie veistoksen julkiselle paikalle, ei se ole laitonta. Siksi voikin olla keskeistä kysyä, että mikäli graffiti keksittäisiin tänä päivänä Suomessa, kauanko kestäisi, että siitä tulisi laitonta, vai tulisiko edes?
Kenties laittomuus on niin tiiviisti kiinni graffitien historiassa, että ristiriitaisuus ja vastakulttuurisuus on osa sen perimmäistä luonnetta, eikä sitä saada siitä riisuttua. Taidekenttä on silti hyväksynyt tämän mustan lampaan joukkoonsa, mutta lainsäädännön kanssa rakkaussuhdetta tuskin saadaan vielä hetkeen aikaiseksi Suomessa. Ehkä sille ei ole tarvettakaan.