Yksin reiveissä

Vuoden nuoren taiteilijan maalauksissa synteettinen ei ole teennäistä.
Taide-lehti
Kuva: Studio Palojärvi

Roope Itälinnan (s. 1990) maalauksissa lojutaan paljon. Nojaillen aitaa vasten, huolimattomasti asuntojen lattioilla, ohimennen puolijulkisen tilan penkeillä. Hiljainen valo kulkee pitkin ihoa, piirtää levollisesti esiin niskan ja kuluneen lämpöpatterin yksityiskohdat. Yhteistä monille hahmoista on peitetty tai poispäin suuntautuva katse, konkreettinen tai tunnetason yksinolo. Suomen kielen sana yksinäisyys ei täysin tavoita englannin sanojen loneliness ja solitude sävyeroa, mutta maalaukset välittävät kumpaakin.

Itälinna on Vuoden nuori taiteilija 2026. Näyttely on esillä Tampereen taidemuseon väistötilassa, Finlaysonin vanhassa tehdasrakennuksessa. Ensimmäiseen, valoisaan saliin on aseteltu moninainen kokoelma taiteilijan tuotantoa. Maalaukset nuorista aikuisista oleskelemassa arkisessa ympäristössä muodostavat näyttelyn sydämen. Ehkä juuri samat hahmot liikkuvat seuraavan salin reivien sykkeessä. Tätä teemaa vasten yksittäiset, sinänsä kiinnostavat teokset kiikarin läpi katsomisesta tai linnantornista jäävät irrallisiksi. Näyttelysalin dramaturgia napakoituisi poistamalla muutaman fillerin, kuten kriitikko Helen Korpak on kutsunut taidenäyttelyiden välibiisihenkisiä teoksia. Niiden vapauttama tyhjä tila vahvistaisi tauon lailla parhaiden maalausten saundia.

Illusion Revived (2023) Öljy ja akryyli kankaalle 150 x 100 cm Heinon taidesäätiön kokoelma Kuva: Jere Satamo

Strange Surrealistic Sadness (2016-2018) Öljy kankaalle, 88 x 60 cm Yksityiskokoelma Kuva: Juuli Kangasniemi


Finlaysonin puitteet ovat parhaillaan peruskorjattavaa taidemuseota vaatimattomammat, mutta tilan rouheus tukee Itälinnan ilmaisua. Toisessa, pimeässä salissa on käynnissä reivit. Värimaailma hurjistuu, kontrastit kasvavat. Ruumiit liikkuvat kiiltävien, läpikuultavien kankaiden, muovin ja värikkäiden valoheijastusten keskellä. Siinä missä aiempien maalausten yksinolon loi katseen suunta ja tyhjä tila hahmojen ympärillä, täällä erillisyyden tunteen luo tarkkarajainen valonkäyttö. Yksityiskohdat hehkuvat etualalla, mutta ympäröivien ihmisten piirteet katoavat tummaan taustaan. Kasvonsa paljastavien hahmojen ilmeissä on niin rauhaa kuin kipua.

Näyttelyn ripustuksellisena helmenä erottuu pimeään tilaan aseteltu maalauskolmikko Acid wash (2024), Illusion revived (2023) ja Release (2023). Niissä tunnelman luo viimeistelty pinta-alan käyttö: yläreunan laaja tummuus ei ole tyhjää taustaa, vaan negatiivista tilaa, joka lataa kuvaan odotusta. Finlaysonin karkeat metallipylväät maalausten välissä aktivoivat tilan kokonaissommitelmaksi. Miljöö ruokkii maalausten betoniportaikkojen valonkajoa, synteettisen neonvärin läpi huohottavaa ruumiillisuutta. Itälinnan vahvuus on – teknisen taituruuden ohella – kyvyssä sommitella synteettinen ja ruumiillinen rinnakkain tavalla, joka ei vaikuta teennäiseltä.

Kokonaisuus on ensimmäistä salia yhtenäisempi, mutta tunnen hankausta. Reivikulttuuria runsassanaisesti ylistävä näyttelyteksti ohjaa turhan vahvasti kokemaan teoksia sellaisen joukkoon kuulumisen kautta, johon minulla ei ole suhdetta. Koen fomoa, somekuvien selailuun liittyvää paitsi jäämisen tunnetta. Saanko irti oleellisen, jos tämä alakulttuuri ei merkitse minulle mitään erityistä? Toki nykykulttuurin kuvaaminen perinteisellä mediumilla tuo esiin uutta näkökulmaa, mietin muistaessani Tuukka Peltosen puupiirrospunkkarit.

Hankaus johtaa vahvempaan haluun kohdata Itälinnan maalaukset tässä ja nyt. Kieltäydyn katsomasta niitä tietyn alakulttuurin maalaustaltiointina. Sen sijaan imeydyn maalausten yksityiskohtiin: valon kulmikkuuteen portaikossa, peruukin sähköisyyteen ihoa vasten, rypistyvän tekokuitukankaan liikkeeseen lapaluun yli. Yhteyteen kurottuva ihmislihaksisto kuultaa kankaan läpi riippumatta siitä, mihin aikakauteen pukeutumistyyli hahmon sitoo.

Kertooko se, että luen maalauksia somekuvan logiikan kautta siitä, että ne toistavat samaa autenttisuuden kertomusta kuin spontaanilta näyttävät, mutta edustavaksi rajatut Instagram-postaukset? Vai siitä, että minun on somen aikakaudella opeteltava uudelleen katsomaan maalausta?

Kuva: Studio Palojärvi

Vuoden nuori taiteilija 2026 Roope Itälinna
Kutomosali / Finlaysonin alue, Tampere
31.10.2026–10.1.2027

Roope Itälinna: Basement Dwellers (2022). Yksityiskokoelma. Kuva: Jere Satamo.
↖︎